Samassa tuli talon emäntä, vanha, riutunut pieni nainen sisälle. Outo nainen alkoi ystävällisesti puhua Harhaman puolesta:
— "Minä toin Teille, emäntä, vieraan, joka etsii ruokaa ja ehkä asuntoakin. Kyllä kai emäntä antaa?"
Isäntä ja emäntä katsahtivat toisiinsa ikäänkun neuvotellaksensa.
Edellinen nojasi kyynäspäät polviinsa ja puhui hitaasti:
— "Ei tiedä… Meillä on tässä niin huonoa… On koko talo rappiolla, eikä ole jaksanut korjata… Joku vuosi sitten paloi vakuuttamaton talo pohjaa myöten ja kaikkinensa, ja elämä on ottanut sitten niin kovalle, että ei tässä taida olla edes, jotta vieras viihtyisi…"
Syntyi äänettömyys. Kola ja hänen vaimonsa katselivat jotain mennyttä. Harhama huomasi sen oitis. Hän huomasi, että kovia kokenut aviopari katseli talonsa tuhkaläjää, jolla seisoi säälimätön elämä. He ajattelivat paljon, muistelivat niitä monia vaivoja ja kärsimyksiä, joilla talo oli rakennettu ja sen karja ja muu omaisuus koottu. Harhama huomasi Kolan kurttuiset kasvot ja laihtuneen niskan, hän huomasi emännän riutuneen palmikon. Hän näki edessänsä häviön suuren, ainaisen työmaan ja tunsi ikäänkuin joutuneensa siellä työskentelevän suuren työmiehen jalkoihin. Hän huokasi. Viimein lausui emäntä väsyneellä äänellä:
— "Ei se elämä säästä, kun sen tielle sattuu. Se polttaa pohjiaan myöten…"
Harhama alkoi hiota. Tapansa mukaan alkoi hän taas poimia ihmisten puheista niiden huomaamattansa lausumia kultajyviä, elämän määrittelyjä ja viisauksia, kätki ne kuin varas ja vertaili niihin omaa elämäänsä. Hän näki edessänsä kohoavan oman elämänsä suuren, savuavan tuhkaläjän. Hän huomasi elämänkysymyksen kuleksivan rauhallisen metsäkylän poluillakin palava tulisoihtu kädessä. Erämaan rauhan keskellä, johon hän oli elämää ja sen kysymystä paennut, hän huomasi joutuneensa sen tielle aivan ensi askeleella…
Syntyi äänettömyys. Elämän tuhkaläjä suitsusi tulta ja savua. Harhama mietti jo elämänkysymystä. Elämä kohosi hänen eteensä taas suunnattomana haamuna, kädessä loistava jattiläistulisoihtu jolla se sytytteli kaikkea. Riutunut, säälittävä emäntä ja hänen kovia kokeneen näköinen miehensä, saarnasivat hänelle raskaalla äänettömyydellänsä elämän suuruutta, sen armottomuutta ja voimaa. Kola itse istui kumarassa, kuin olisi elämä latonut vuoria hänen hartioillensa. Harhama tuskastui. Harmaana, kurttuisena lausui viimein vanha Kola lopuksi:
— "No, eiköhäntä tässä nyt sentään voitaisi sovitella ja koettaa, jos herra Harhama viihtyy."
— "Kyllä minä viihdyn täällä, kuten koko paikkakunnallakin", — vakuutti Harhama. Kola jatkoi: