— "Mutta mitä meidän on tehtävä?" — kysyivät miehet synkkinä. Kavaltajan synkkä haamu oli loihdittu heidän eteensä. Värisevä kansa näki peikkoja. Jokainen näytti toisestansa petturilta. Ritala Tarvaan mielestä ja Tarvas Ritalasta.
— "Mitähän on tehtävä?… Viikin Rooland on puhunut kuin mies. Meidän on liityttävä hänen joukkoonsa", — vastasi Ritala, leimuten kuin tappurakuontalo isänmaanrakkauden tulena.
— "Viikin Roolandin väkeen!… Ei!… Hyvä!… Ei!… Hyvä!" — kuului joukosta sekaisin. Pitkä tuskallinen aikakausi, jonka Suomen kansa oli soutanut vierasta viikinkilaivaa, halveksittuna, sorrettuna, laivan isäntien käskettävinä, nousi monen silmien eteen varottava sormi pystyssä. Käsissä tuntui vielä kahleiden paino ja kaikkialla näkyi niiden vereslihalle hankaamia kalvosimia.
Mutta Ritala tuprusi isänmaanrakkautensa tulen savuna. Hän jatkoi:
— "Juuri niihin"…
— "Mutta kansa ei seuraa", — keskeyttivät miehet, joita isänmaanrakkauden tuli poltti ja joiden kalvosia vieläkin hankasivat suuren viikinkivallan niihin takomat kahleet.
— "Kansa seuraa… se seuraa, sanon minä… Sillä on vielä kunnia jälellä. Sanon vielä… Meidän on kulettava sitä tietä ja Viikin väen avulla hukutettava faaraon vaununpyörät, ja sitten kun vaara on ohi, teemme selvän Viikin väen vallasta, ymmärrättekö?"
— "Kuulkaa!… Kuulkaa!… Hyvä!… Hyvä!" — vastasi osa epäröivistä. Toinen osa vaikeni. Ritala jatkoi isänmaan tulien hohtaessa ja itse kiemurrellen oman uhritulensa savussa ja lieskassa:
— "Laillisuus on Suomen kansan peruskivi. Siltä me taistelemme, kulemme tiemme suoraan, kuin Mooses, emmekä lähde Ruonan jäniksen tavoin rämpimään suden jälestä rämesoita pitkin…"
— "Hyvä!… Hyvä!… Hyvä!" — huusivat monet liittyvät. Heistä näytti vanha Tarvas jo sudelta, joka petturina hiipii vuoren rotkoteitä myöten vihollisen puolelle, jättäen sudenhajunsa tienviitaksi viholliselle. Mutta toiset epäilivät Ritalaa, kolmannet kaikkea.