Ja miehet syleilivät uskollisia vaimojansa ja lausuivat:
— "Suomen miehet ovat kyenneet avaamaan tuhannet viemärit rämeittensä vesille. Ne kykenevät vielä kerta avaamaan edushuoneensa ovet omille vaimoillensa. Ja vaikka meille sataisi vainovuosia, kuin rakeita pilvistä, kestämme me ne, kun tiedämme että rinnallamme seisoo uskollinen vaimo. Jumala antakoon sinulle voimaa painaa isänmaan kaunis kuva lastemme sieluun! Silloin on kaikki hyvin."
Ja uskolliset vaimot heltyivät kyyneleihin ja lausuivat:
— "Jumalalle kiitos siitä, että Hän on antanut miehillemme miehenmielen, joka kestää vieraan kivisateenkin! Raesade ei meitä nyt kaada."
Mutta Harhaman henki häilyi hattarana eri tuulien välissä. Uskonkallioiden huiput kimeltelivät yhteiskunnallisissakin kysymyksissä kaukaisina, luoksepääsemättöminä, peittyen pilvien rajoihin…
* * * * *
Suuret tuulet alkoivat puhaltaa. Elämän myrsky kohotteli jo siipiänsä ja pauhu nousi historian ulapoilta. Meren mainingit alkoivat liikahdella ja ikivanha viikinkilaiva heilahteli sen harjalla.
Euroopan uhkaavin ukkospilvi nousi yhä mustempana Suomen taivaalle.
Äänettömänä ja synkkänä leijaili se hätäytyneen kansan päällä.
Mustat, näkymättömät salamat iskivät siitä alas. Ne sattuivat kansan
kipeisiin kohtiin.
Kansa katseli näkyä synkkänä. Viikin yhtyneet miehet seisoivat järkkymättömän sankarillisina, kuin Lutherus oikeuden edessä. Sarvettomina ja hampaattomina ja äänettöminä tunnustivat he väkivallan voiman, kuten korskea, sitkeä korven kuusi, johon on salama sattunut. He kaatuivat paikoillensa, virka-asema ruhjottuna, kuin salaman silpoma kuusi…
Musta voimanpilvi paisui uhkaavammaksi… Se uhkasi täyttää ruhjotut virka-asemat omilla salamoillansa. Kansan hätä nousi historian hyökyaallon vaahtona. Mielet jakautuivat. Tarvaalaiset riensivät kaikkensa menettämisen uhalla pelastamaan maalle, mitä pelastaa voidaan… Kumpikin väki uhrasi parastansa. Isänmaan alttarille kannettiin kaikki, kilpaa kumpikin joukko.