— "Ainoa apu on siinä, että Tarvaan väen hartioille heitetään se kaapu, jossa heitä pelätään, kuin ruttoa, niin että kansa ei päästä niitä hampaitansa karistelemaan…"
Nuori Horn innostui. Hän istahti pianon ääreen ja lauloi sen säestyksellä runonsa viimeisen säejakson:
"Siis, veljet, kaikille petturinvaippa,
ken kansan ääntä ei tottele vaan!
Kostoksi moisille kalpa ja raippa!
Se ainoa turva on kansan ja maan."
Niin lauloi hän isänmaanrakkauden tulessa kiemurtelevana käärmeenä. Mutta monesta se tuntui liialta. Monesta tuntui, että Suomessa on liian vähän väkeä. Varova Grotenfelt käveli mietteissänsä ja lausui:
— "Suomessa on niin kovin vähän väkeä… Niistä ei kannata erottaa osaa paariasluokaksi…"
Kaikki ajattelivat. Grotenfelt tuntui olevan liiankin oikeassa. Suomen pieni kansa tuntui muutenkin jo hupenevan aivan mitättömiin maailman satojen miljoonien joukossa… He joutuivat polttavaan ristituleen, jota elämän suuri lohikäärme oksensi kidastansa. He paloivat siinä tulessa käpertyvinä, voimattomina suortuvina. Varova Grotenfelt puhui taas surullisena, alakuloisena:
— "Ei ehkä haittaisi, jos koetettaisi valjastaa koko maailman mielipide Suomen vankkureja vetämään…"
Toiset olivat sitä samaa ajatelleet. He tarttuivat siihen nyt voitonvarmoina, kuin hukkuva vesikuplaan. He alkoivat valjastaa turmiosta pois vetäjäksi sitä samaa elämää, joka oli itsestänsä turmion oksentanut. He ryhtyivät hillitsemään elämää elämällä itsellänsä, syöttämään sillä sen omia ilkeitä oksennuksia, tappamaan ruttoa ruton omalla kädellä. He tarttuivat siihen aseeseen, koska tiesivät, että elämää vastaan ei voida nostaa mitään muuta asetta, kuin elämä itse…
Ja samalla tarmolla ja innolla ja alttiudella, kuin Tarvaan miehet taistelivat Suomessa, taistelivat he vieraalla maalla, elämä kädessä, nostettuna elämää vastaan.
* * * * *