Kuulijoiden silmissä leimusi tuli. Vihan vaatteet heilahtelivat, nousten savuriepuina isänmaanrakkauden tulesta. Miekan terä valahti kirkkaana. He näkivät kotiajääneissä maan vaarallisimman vihollisen. Veljesviha leimahti korkealle sakeana, kuten jokainen rakkaudesta nouseva lieska…
Yö kului. Oma joulukuusi hävisi näkymättömäksi ja jokainen näki kaukaisen isänmaansa valoisat joulukirkot ja kotinsa joulukuusen, jonka ympärillä omaiset istuivat surupukuun puettuina. Hajanaisin, katkonaisin lausein alkoivat karkotetut neuvotella isänmaansa pelastuksesta. Nuori Horn lausui:
— "Venäjän omilta tasangoilta on nouseva rutto … suuri rutto… Meidän on pantava sen suuhun hampaat…"
Kaikki ajattelivat. Varova Grotenfelt lausui:
— "Se rutto voi levitä Suomeenkin ja voi meitä silloin, jos olemme sen suuhun hampaat panneet!… Sille rutolle on Suomessakin tarttuma-aineita säilynyt liian paljon…"
Elämä tuntui silloin kiemurtelevan keskustelijoiden edessä niin monimutkaisena käärmeenä, ettei sen liikkeistä lopulta selvää saanut. He seisoivat hätäytyneinä, rakkauden polttamina ja siitä lieskana nousevan vihan kärventäminä, näkivät isänmaan olevan menossa ja miettivät yhtä ja toista. Kaikki näytti toivottomalta. Jorma Kaatra lopetti synkän vaitiolon lausuen:
— "Ja mitä hyötyä siitä olisi, jos panisimme ruton suuhun hampaat, kun omat miehet karistelivat hampaita pois omistakin ikenistämme."
Musta peikko tuntui ilmestyvän huoneeseen. Jorma Kaatra jatkoi:
— "Mitä hyötyä on koko hampaista, kun kerran omat miehet katkovat leukaluiden jänteet: puremishalun?… Miljoona-armeijatkin ovat turhia, jos päälliköt leikkaavat miesten käsivarsien jänteet poikki…"
Raudanraskas elämä tuntui painavan kaikkia. Kotimaa näytti petturien ja peikkojen pesältä. Jorma Kaatra jatkoi: