— "Emmehän me itsestämme vielä niin paljoa… Mutta isänmaa", — puolustautuivat miehet. Mutta Ruonan Karhu vastasi jäykkänä.
— "Voi isänmaata, jos ihmiset näinä aikoina teille kukkia kantavat ja ylistyslauluja laulavat!…"
Se oli Suomen kansan taistelua elämästä ja kuolemasta.
* * * * *
Pohjolan taivasta koristelivat kirkkaat revontulet. Sen metsät seisoivat pakkasen helyillä koristettuina. Kukkuloita koristivat valaistut joulukirkot ja metsissä soivat joulukulkuset.
Mutta kaukana vieraassa maassa istuivat maasta karkotetut. He muistelivat omaisiansa, Pohjolan ihanuuksia, sen joulukirkkoja ja kulkusia ja lumisia metsiä. Ja kun he niitä muistelivat, kävi mieli katkeraksi. He olivat näkevinänsä, että isänmaan lumisissa metsissä kavaltajajoukko kyyköttää joka kuusen juurella, piilotellen, peläten kuutamovaloa… He katselivat maahan jääneiden tarvaalaisten työtä, sappikatkerina, vaikenivat ja miettivät ja surivat isänmaansa kohtaloa. Viimein lausui yksi joukosta synkkänä:
— "He ovat pettäneet maan…"
Rikoksista alhaisin rikos oli niillä sanoilla loihdittu koolla olevien eteen ja ripustettu niiden joulupuun oksille. He katselivat sitä mieli haudan-synkkänä, sanattomina. Nuori Horn nousi äänettömyyttä katkaisemaan, lukien runonsa: "Kosto":
"Voi konsuleita! He pettivät kansan.
He pettivät maansa ja möivät sen.
He solmivat sille surman ansan.
He polkivat lokaan parhaat sen.
Siis, veljet, käteenne kostonmiekka!
Maan paariasluokaksi kirottakoon
ne, joiden teoilla Suomen hiekka
on tahrattu! Viha nyt leimahtakoon!"