— "Jos te, Suomen kansan Delilat, olette Viikin epatoista löytäneet itsellenne filistealaisen, niin minusta te ette löydä sitä Simsonia, jonka hiuskarvat voisitte pois ajaa…"
Miehet poistuivat, kuin kerjäläinen kuninkaan luota, ja ruumis-arkku jäi saarnaamaan kuoleman voimaa ja kaiken turhuutta. Se pani Delilansa etsimään lahjoittajan ja lahjan saaneen hiuksien seosta sitä oikeaa ottaaksensa sen saksiensa väliin.
Mutta isku oli raskas Tarvaalle, kun hän näki omien miestensä ojentavan sakset hänen hiuksiinsa. Hän ei mennyt enää miestensä valmistamaan sukujuhlaan, vaan lähetti sinne saamansa lahjan ja seuraavan kirjeen:
— "Suomen miehet!
"Jätän teille tässä säilytettäväksi sen lahjan, jonka Rooland Viikin epatot minulle juuri lähettivät meidän luopioittemme käden kautta. He pyytävät minun sitä käyttämään niin, että se tulee käytetyksi suomensuvun hyväksi. Te käsitätte mistä on kysymys. Sillä arkulla on kannettava hautaan joko suomensuku, tai Rooland Viikin valta. Jos en minä teitä tuntisi, en lähettäisi tätä arkkua teille, mutta minä tunnen teidät ja olen varma, että te osaatte valita niistä kahdesta haudattavasta sen oikean. Te osaatte valita sen, jonka haudan on jo historia kaivanut ja jonka se on jo kirjoittanut elämänsä tehtävän suorittaneen kirjoihin.
"Mutta yksi asia minuun koskee: Osa miehistämme huoraa Delilana maatansa Viikin väen epattojen kanssa. Delilat ja Juudakset ovat vaarallisempia, kuin vihollinen ja Moorankiven-iskut, sillä porton hiukset ovat vaarallisempia, kuin itse kalkilla maalattu portto. Sillä Moorankiven-iskuja ja vihollista voidaan vältellä, satoipa niitä idästä tai lännestä, mutta Juudakset pettävät paimenen, jolloin lauma hajoaa, ne peittävät porton rumuuden ja siksi kietoutuvat niihin miehet. Kun siis tätä lahjaa käytätte, niin sulkekaa siihen portto heiluvine hiuksinensa.
"Kansamme onnettomuus on aina ollut siinä, että toinen puoli siitä on ollut toiselle Juudaksena, jättänyt toisen puolen yksin hädän hetkellä. Eripuraisuus on ollut suomensuvun kirous.
"Sen johdosta on menetetty Unkari, Mordva, Vogulia, Votja, Ostja, Syrjääni, Tsheremissiä, Perma ja Bolgaria, Europan suuresta, voimallisimmasta, karaistuimmasta kansasta jäi siten jälelle pieni joukko. Eripuraisuutemme johdosta, sen johdosta, että toinen osa on aina liehakoinut vierasta, on sekin jäännös yhä heikennyt. Kun Moorankivi putosi, ei Karjala auttanut Hämettä, eikä Häme Karjalaa, vaan auttoivat eripuraisuudellansa vierasta. Sukumme kirous on siinä, että Viro ei tunne Suomea, ei Suomi Aunusta, eikä Vienaa… Siksi on häviämässä Ruija ja Aunus ja Vepsä, sekä Länsipohjan osa, ja Viro ja Inkeri taistelevat kuoleman kourissa.
"Eläköön Viikin varsinainen pieni väki rauhassa omalla rannallansa! Koristakaa se ranta! Tehkää niille siinä eläminen ihanaksi, sillä se on Suomen rantaa ja sen ihanuus on oleva Suomen kunnia. Ruotsalainen rannikko on Suomen pellonpiennar ja kukkikoon se punaisena, todistamassa Suomen vapautta, sen suvaitsevaisuutta. Mutta Viikin vallalle suomalaisten herrana ei tässä maassa saa olla muuta aluetta, kuin tämä arkku. Minä lähden maanrakooni ja jätän teille uuden lahjan perinnöksi. Sillä on tukahdutettava tässä maassa kaikki se henki, joka ei ole suomalaista, kaikki sekin, mikä haiskahtaakaan porton hengeltä. Suomensuku voi pysyä ainoastaan silloin, kun se kulkee tiensä puhtain mielin ja omin voimin, imee voiman omista rinnoistansa ja hylkää kaikki vieraat nisät. Valitkaa tahdotteko itse kantaa valmiilla arkulla hautaan kuolleiden luita, tai itse niiksi luiksi muuttua! Teillä ei ole muuta valittavaa, kuin elämä, tai kuolema, siunaus tai kirous… Pieni kansa on aina valinnut kirouksen, jos se kevytmielisenä katkaisee ystävyyden siteet voimakkaamman kanssa. Pieni kansa on valinnut kirouksen, jos se luottaa suuruuteensa, vaikka sen pitäsi luottaa ainoastaan sitkeyteensä. Kansa on valinnut häviön, jos se ei uskalla kulkea omin voimin, vaan turvautuu kerjäläissauvaan, kumarrellen muiden kansojen ovilla, ajaa Europan vasikoilla, tai heiluu toisten hapsina… Pienen kansan täytyy myös armotta leikata kaikki puremishalunsa jänteet, jos sen leuvassa ei ole kylliksi paljon hampaita, sillä hampaattomilla ikenillä purija saa aina veriset ikenet…"
Vanhan johtajan jyrkät sanat hämmästyttivät hänen väkeänsä. Johtajan häväistys ja isänmaan onni repivät miesten rintoja kissankynsin. Vanha Tarvas oli nyt lausunut viimeisen sanansa. Hän oli lausunut: