— "Minä panen eteesi, valittavaksesi elämän tai kuoleman, oman henkesi tai vieraan väen… Valitse."
Miehet seisoivat ymmällä. Riita nousi soista ja alkoi taas kulkea mailla raesateena, ja viikkiläiset ja tarvaalaiset seisoivat entistään katkerampina vastatusten. Tarvaan uskollisen väen ja toisten välit katkaistiin molemmin puolin, aivan vaistomaisesti, kuin johtajan taikasanan käskystä. Monet Tarvaan uskollisistakin miehistä epäröivät hetken, mutta liittyivät sitten sitä lujemmin johtajansa ympärille.
Mutta Harhamalle ilmestyi Tarvas yhä suurempana. Hän ilmestyi isänmaan uhritulien sakeasta savusta sitkeänä sutena, joka oli kalunnut ravintonsa Suomen karusta maaperästä, kestänyt sen savut ja nälät, ulvonut riemuiten Suomen honkien keralla, vainunnut kaikkea vierasta ja purrut sen poikki armotta, kuin nälkäinen susi. Pilkasta ja herjauksista huolimatta oli se kierrellyt kaikkialla, jättänyt kaikkialle sitkeän sudenhenkensä, ja nousi nyt laihana, kärsineenä, mutta sitkeänä ja pennuillensa uskollisena Suomen kapitoliumin portaille, kansansa sitkeyden perikuvana. Se asettui siihen ränsistyneen näköisenä, mutta varmana, kuin Romulus valta-istuimelle, verhona Suomen harmaa muinaisuus. Siinä seisoi se säästä ja nälästä välittämättä, kalvoi pois kaiken vieraan ja tarjosi tyhjännäköisten, mutta ehtymättömien utariensa sudennisiä kansansa imettäväksi, kasvattaaksensa siitä kansasta Pohjolan Romulusta.
Ja Harhama katseli niitä nisiä, näki niistä vuotavan jotain salaperäistä, suurta, sitkeää, vanhaa, ja hän janosi niitä, kuin juoppo viinaa, nälkäinen lapsi äitinsä nisiä…
* * * * *
Nuori Svärmeri istui pienessä huoneessansa. Pöydällä paloi pieni vahakynttilä sirossa kynttilänjalassa. Hän oli sen sytyttänyt isänmaan uhrituleksi, sen vertauskuvaksi. Kynttilän edessä oli pöydällä punakukka. Se oli Suomen viikinkivallan vertauskuva. Punakukka kukki kauniina ja sen vierellä mustalla liinalla oli pistooli ja pieni myrkkykapseli…
Nuori Svärmeri katseli kukkaa ja muisteli viikinkivaltaa, joka kukki Suomen rannikolla, kuin kukka sen akkunalla. Hän muisteli silloin myös koko maata, jonka akkunalla se kukka kukki. Hän muisteli sitä ja lämmitteli uhritulena palavan kynttilän valossa. Hän istahti, otti mandoliinin, näppäili siitä jonkun sävelen ja lauloi ajatuksissansa. Hän lauloi laulua "Viimeinen punakukka". Ainoastaan silloin tällöin näppäsi hän säveleen laulunsa lomaan. Sanat kuuluivat:
"Syystuuli käy. Viimeinen punakukka suruissaan Suomen rantaa koristaa. Europan kauneimmalla akkunalla se suurta kesää surren kaihoaa.
Se punakukka Suomen akkunalla vuossataa monta kukkinut jo on. Ja hallanmaassa, jään ja lumen alla, on kestänyt se, kaunis, turvaton."
Nuori Svärmeri keskeytti laulunsa, katseli punakukkaa ja muisteli Suomen akkunaa, josta avautui siintävä meri ja meren takaa kukan kotimaa ja koko suuri Eurooppa. Hän muisteli nuoruutensa iloja siellä punakukkamaalla, sinisilmäistä tyttöä, jonka kanssa hän oli lapsena ajellut perhosia, ja paljoa muuta. Hän katseli pöydällä olevaa asetta ja myrkkykapselia, joissa kuolema oli piilossa… valmiina… kynnet terävinä… mustat silmät niin kumman näköisinä…