Hän huokasi, haisteli kaunista punakukkaa, muisteli taas Suomen akkunaa ja jatkoi sitten lauluansa:
"Se punakukka muualta jo aikaa on kuihtunut ja jäänyt unholaan. Ei maailmassa sille sisarrukkaa oo säilynyt. On tämä ainut vaan.
Ken sallisi mun kukkaa, orpoparkaa,
maailman kylmän kouran koskettaa!
Kuin armahinta linnunpoikaa arkaa,
mun käteni sua, kukka, puolustaa.
Jo talvi saa. Viimeinen punakukka
sen pakkasista kuihtuu kohta pois.
Siis vaikene jo ijäks, sävelrukka!
Ken ilman punakukkaa elää vois?"
Hän vaikeni… istui… ajatteli… katseli punakukkaa… muisteli Suomen akkunaa… Sitten laskeusi hän polvillensa isänmaan uhritulen eteen ja rukoili ääneti, otti viimeisen Herranehtoollisen: hitaasti vaikuttavan myrkky kapselin, nousi ylös, sytytti uuden kynttilän, asetti sen punakukan eteen uhrituleksi ja lähti ulos.
Kasakkapäällikön huoneessa paloi lamppu jumalankuvan edessä. Rautainen kasakkapäällikkö istui mietteissänsä ja katseli hänelle lähetettyä lahjaa: pääkalloa. Hän muisteli silloin Venäjän laajoja tasangoita, sen lähes kolmeasataa miljoonaa nyrkkiä, sen pistinmetsiä… kasakoita… lukemattomia rykmenttejä… Hän muisteli Tsaariansa, jolle hän oli ollut uskollisempi, kuin Jumalalle. Hän muisteli isänmaatansa, jonka suuruus oli hänelle kaikki maailmassa. Hän muisteli sitä ja katseli lahjaksi saamaansa pääkalloa, eikä kyennyt enää muuta kysymään. Hänen silmissänsä leimahti inho ja halveksiminen, ja hän lausui:
— "Koiranruoskaa te tarvitsette, ettekä kasakanpamppua… epatot…
Te 'kansakuntien joukkoon korotetut'!…"
Kasakkapäällikkö nousi, astui jumalankuvan eteen, teki ristinmerkin, pukeutui ja lähti.
Kiviportailla seisoivat vastatusten nuori Svärmeri ja rautainen kasakkapäällikkö. Jälkimäinen edusti mahtavinta, pelätyintä maailmanvaltaa, sen rautaisia rykmenttejä ja satoja miljooneja nyrkkejä ja pistimiä. Nuoren Svärmerin takana oli maailman viimeinen punakukka, hänen unelmiensa kukka…
He seisoivat vastatusten, molemmat suurina: suuren asian edustajina, suuren voiman lähettäminä.