Kului hetki… Jo kuului pistoolin lyhyt, kuiva laukaus… toinen… kolmas… neljäs…
Kaksi miestä vaipui kuoleman aina puhtaille liinoille ja heidän verensä vuotivat yhteen… suutelivat toisiansa… sopivat riidat… unohtivat kaiken ja haihtuivat samaan avaruuteen…
Mutta heidän henkensä kulkivat muistoina avaruudessa. Ja kun ne saapuivat Rajajoelle kohtasivat ne vahdin, joka lausui molemmille:
— "Tässä on raja. Tämän toisella puolen on toisen teko rikos, toisen hyve. Ja taas päinvastoin…"
Mutta portailla seisoi kaikenhäviö, äärettömyys vesisienenä kädessä ja imi molempien veren itseensä, sieneensä, molempien veren yhtä ahnaasti, nälkäisenä, säälimättömänä, ja lausui sitä imiessänsä, huuliansa maiskutellen:
— "De mortuis nil nisi bene." [Kuolleista ei muuta kuin hyvää.]
Kansa huokasi. Se näki laukauksen savun hälvetessä taivaan kirkastuvan. Ruonan Karhu nousi silloin ja lausui jäykkänä:
— "Suomen kansan peruskivenä ei kestä nopeasti lentävä luoti… Sen täytyy etsiä pysyvämpi peruskivi…"
Mutta ne sanat suhahtivat kansan silmille savukäärmeinä. Moni luuli, että kaikenhäviön käsi ei ulotu siihen, joka seisoo luodin kärellä. Kaikenhäviö katseli kansan uskoa rauhallisena ja ajatteli kylmänä:
— "Hukkuva uskoo olenkorressa olevan varman pelastuksen…"