Elämä peitti jälkiänsä. Kaikenhäviö oli imenyt vuotaneen veren. Kaksi hautaa oli kaivettu ja täytetty taas ihmislihalla ja mullalla. Kummallakin haudalla surivat omansa. Ainoastaan ne harvat valitut, jotka kykenivät näkemään elämän ja kuoleman ytimiin asti, unohtivat vihan ja koston.
— "Tällä reunalla lakkaa kaikki viha ja kosto", — lausui Ruonan Karhu kasakkapäällikön haudan reunalla, ja sen katkerimman vastustajan, Viikin Roolandinkin, kerrotaan nostaneen lakkiansa vastustajansa haudan umpeen sulkeutuessa…
Ja Harhama upposi nyt historian lehdillä epäilyksensä pehmeään rapakkoon. Vallankumous heilautti hänelle tuttua veriliinaansa ja hän katseli nuorta Svärmeriä ihastuneena. Hän katseli häntä, kuin se itse viimeistä punakukkaa. Hän katsoi häntä, kuin viimeistä oikeaa viikinkinuorukaista, viimeistä punakukkaa, tai hentoon vartaloon pukeutunutta Nikolain pientä varjoa…
Mutta oitis haihtuivat nekin näöt ja epäilyt ja ihailut, ja hänen eteensä ilmestyi taas kaikenhäviö, joka seisoi elämän savujen ja elämänturhuuden keskellä seppele päässä, maiskutellen verisiä huuliansa ja kylmänä katsellen ihmis-elämän hyörinää ja sen uhritulia ja häviäviä pyrinnöitä.
* * * * *
Ikuisen rauhan mailta kuului työkellon soitto… Heinä oli täysikasvuista… Kuoleman suuri heinäväki terotti viikatteitansa ja lähti niittämään ihmiselämää…
Pienessä huoneessa makasi vanha Tarvas tautivuoteella. Hän makasi aivan yksin. Ainoastaan joku rakastava käsi kohensi pään-alusta ja silitteli korkeaa otsaa, jolle kuolema levitti kylmää liinaansa. Kansa oli hänet hylännyt… Paimenta oli lyöty ja lampaat hajosivat…
Huoneen seiniä verhosi syysmusta murhe. Kuoleman kukka koristi akkunaa. Vanha Tarvas katseli kukkaa ja muisteli maatansa ja kansaansa… Rinta kohosi huounnasta raskaana… Kansa oli hävinnyt… Maa hävisi kansan mukana… Vanha Tarvas näki siitä ainoastaan maanraon…
Silloin huokasi Tervas ja etsi katseillansa jotain häviävän muistoksi… Hänen katseensa sattui sitä etsiessä kuoleman kukkaan, joka kukki akkunalla niin somasti… Katse kirkastui sitä katsellessa… Maanrako näytti äidin lempeältä silmältä…
Kuoleman kukka kukki kauniimpana… Vanhan Tarvaan vuoteen vierelle istahti Suomi-neito, kantele polvilla… muinaisuus liinana hartioilla ja helyinä Tarvaan hengen-antimet… Se silitti Tarvaan harmaita hiuksia, suru silmissä, murhe mielessä, huokasi ja lauloi kanteleen säestyksellä: