"Tuuti, tuuti, tuuti, Tuonen lapsi!
Tuuti Suomen suuri matkamies!
Maasi jäätikölle sinut, harmaahapsi
johtanut on vaivaloinen ties.
Niin monet tiet ja polut mulle laitoit
ja monet hengen korut mulle toit.
Niin monet kukat myös sä mulle taitoit,
kuin kaunis sävel aina mulle soit.
Vaan mull' ei sulle muuta annettavaa
kuin kuolon tie ja kylmä hauta vaan,
ei lahjoistasi muuta vastalahjaa,
kuin kuolon sormi silmä sulkemaan.
Hyvästi jää! Nyt kuolon kukkaseksi
sen ikkunalle pääset kukkimaan.
Saat kuolon ystäväksi ikuiseksi.
Se luotasi ei luovu milloinkaan.
Ei kuolo sua koskaan petä, heitä.
Siks jätä siekin kaikki katkeruus!
Vikani kaikki unehella peitä,
kun on niin jalo ystäväsi uus."
Vanha Tarvas kuunteli surullisena sitä isänmaan laulua, jota hän oli riemuiten laulanut humisevien honkien keralla… Hän muisteli niitä polkuja, joita hän oli isänmaahansa aukonut… Hän näki, että ne polut olivat johtaneet hänet itsensä jäätikölle… hylätyksi… kaikkien jättämäksi… Sen ainoan polun oli isänmaa hänelle vastalahjaksi antanut… Hän tuli jo surulliseksi… Se oli hänestä liian vähä, vaikka maa onkin karu ja köyhä…
Mutta silloin huomasi hän, että isänmaa on antanut sentään muutakin: Hän näki kuoleman kauniin kukan akkunalta… ja lempeän maanraon hautausmaalta… ja kuusen varjon haudalta… Hän näki ystäviäkin ympärillänsä: uskollinen kuolema seisoi vuoteen vierellä, sormi valmiina silmää sulkemaan…
Vanha Tarvas ihastui, eikä pyytänyt muuta, sillä se oli ainoa mitä elämä voi antaa… ja se oli ainoa mitä ihminen tarvitsee… Hän ei ollut enää katkera maallensa… Hän unohti kaiken muun, paitsi maansa honkien huminan… Niiden kanssa lauloi hän taas kilpaa Suomen kauneutta…
Ja silloin astui kuolema hänen vuoteensa vierelle, silitti kylmällä kädellänsä hänen otsaansa, laski ohimoille seppeleen, painoi silmäluomen kiini ja kääri vanhan työmiehen kylmiin liinoihinsa…
Historian lehti kääntyi. Hautausmaa raottui. Kuolema levitti mustan liinansa paareille.