Kirkonkello kumahti ja ilmotti, että itsetietoisen Suomen kansan ensimäinen johtaja, Tarvas, on nostettu sille mustalle liinalle, jolle jokaisen täytyy polvistua, tahtoi tai ei. Hänet oli nostettu sille liinalle, jolla makaavaa ei saa yksikään ainoa elävä tuomita, ei siihen koskea. Hän oli päässyt kuoleman paareille ja jokainen, joka häneen nyt koski, oli ruumiinraiskaaja. Hän makasi kylmänä, jäykkänä, suurena.
Hänen ohitsensa kulki kansa ja peitti hänet liinalla. Toiset levittivät hänen peiteliinoiksensa siunauksen, toiset kirouksen. Silloin nousi hänestä varjo: hänen elämänsä, asettui paarien vierelle, poisti molemmat liinat ja lausui:
— "Minä itse peitän hänet… Valmistakaa te omia liinojanne!"
Kuolleen kiroaminen oli noussut isänmaan uhritulesta: rakkauden tulista. Kansa oli kahtia paarien edessäkin.
Kirkontornissa soivat Tarvaan sielukellot. Pikku teatterissa vinkuivat kalmanviulut. Ihmiset soittelivat kuolleen sääriluilla. Ne tanssivat kuoleman mustan kukan ympärillä, tanssitettavana kalmanliinoihin puettu Tarvaan ruumis, itse seisten sillä pinnalla, jolta jalka luistaa lakkaamatta haudan kylmään rauhaan. Väki oli juopunut isänmaanrakkauden viinasta.
Joukko Tarvaan miehiä astui silloin sisälle kysyen:
— "Onko lupa häissä soittaa kalman viululla? Onko lupa soitella ihmisen sääriluilla?… Saako ihminen niin häväistä omat sääriluunsa ja liata oman hautansa jo ennen siihen makuulle menoansa?…"
Kun vastaus viipyi, kysyi eräs tarvaalainen omiltansa:
— "Kun kuollut ei voi etsiä haudan rauhaa muista maista, eikö isänmaan pidä sitä hänelle turvata?"
— "Pitää", — kuului vastaus. Kysyjä jatkoi: