Ja puristaen itsestänsä kaiken uhman lopetti hän ynseänä:
— "Ei tänne käärme minun luvattani matele hedelmiään syöttämään…"
* * * * *
Kotimaiset metsät ja olot vaikuttivat vähitellen Harhaman kiihtyneeseen hermostoon rauhottavasti, kuin uni. Hän tuli isänmaahansa, kuin pitkältä, vaivaloiselta merimatkalta äidin mökille, missä sauna lämpiää, kylläinen karja makaa lehmisavun ympärillä ja iltaruoka kiehuu liedellä. Koko isänmaan kuva vaikutti häneen nyt, kuin äidin tuomat puhtaat vaatteet. Aho oli punainen puoloista, suo karpaloista ja metsä punakirjava marjoista ja pehmeästä, viheriästä sammaleesta, tai kukkivat ne kanervikkoina. Lähteet lorisivat sammaltuneissa lähteensilmissä, oravat rakentelivat rauhallisina pesiänsä, mäyrät luoliansa. Kettu makasi sammalikossa ihaillen koivun urpuisella oksalla keinuvaa metsonpoikaa, ja pehmeänaavainen kuusi lauleli kehtolaulua sen juurella torkkuvalle karhulle.
Etäämpää läikkyi kirkas kalalampi riippakoivun oksien alitse… Vedenrajasta kohosi nuottakota, rannalta nousi pyykkisavu ja valkeiksi pestyt vaatteet oli levitetty nurmelle kuivumaan…
Se oli syksyisen Suomen rauhallinen kuva. Se oli syksy, Suomen suuren lumijuhlan, talven rauhallinen lauvantai-ilta. Ruis oli jo kuhilaalla, terävä sirppi kiilsi kiemurana kuhilaanpäässä, peruna oli pulpukalla, riihet lämpisivät.
Mutta iltaisin soivat viulut ja iloinen talkooväki tanssi talkootanssia. Kaikkialta hymyili henkisistä vieraista oloista palanneelle vanhaa tuttua. Aho oli tuttu, kuin oma kehto; joka ranta oli tuttu uimaranta. Koko isänmaa kosketteli häntä tutuin sormin. Kuului ennen kuultu elämänkulkunen, tuikki muinoin nähty kointähti. Tytöt tanssivat talkootuvissa, ruiskukat hiuksissa, pojat paitahihasillansa. Miehet polttelivat piippujansa pihlajan juurella, ja pikkupojat heittivät kiekkoa tutuilla kujilla.
Noin kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli melkein kokonansa jättänyt maansa olot ja viettänyt kaiken mahdollisen aikansa vierailla mailla vieraan kansan keskellä. Hän oli vieraantunut isänmaastansa varsinkin henkisesti.
Nyt oli hän joutunut takaisin jonkun suuren aallon viskaamana. Hän tunsi rantakivet omiksi, mutta itsensä tyhjäksi, ja painautui syvemmälle metsän sydämeen.
Se oli henkiseltä merimatkalta haaksirikkoisena paluu…