Aika kului. Harhama kuleksi yksin metsissä, kuin äidin antamissa puhtaissa pukimissa. Hän söi puoloja punaiselta aholta, joi tuohilipillä vettä sammaleisesta lähteensilmästä, ja kun mieltä painoi ja jalkoja raukaisi levitti aho pehmeän sammalliepeensä hänen levätäkseen… Joku rauhan vesisuoni lirisi semmoisina hetkinä häneen hiljaa. Sammalturve tai metsän ruoho lohdutteli pahimpia polttoja.
Ne pian ohi menevät hetket olivat elämän saunailtoja: Menneisyys istui niinä hetkinä kädet ristissä ja tulevaisuus helisi iloisissa kulkusissa, lupaavana, valoisana. Mutta kaikki se värisi hänessä yhden suortuvan varassa. Tuuli liikahti hiemasen. Suortuva värähti ja viime viikkojen tapaukset näyttelivät oitis hänelle verisiä sormiansa.
Silloin aina puhkesivat hänen kipujensa nystyrät. Se ratkaisematon kysymys röyhtäytyi kurkkuun katkerana. Nyt siihen oli vielä sotkeutunut yhteiskunnallisen kysymyksen pulma. Aineellisen elämän muutos ei ollut hänelle mitään. Tai se oli hänelle omissa silmissänsä nousu. Mutta hänen henkensä oli siipirikko. Epäröiminen ja epäily kuristivat häntä, kuin hirttonuora. Siinä surmansilmukassa taisteli hänen henkensä taas, kuin peto paulassa.
Sillä kun hän katsahti ympärillensä näki hän kaikkialla kuoleman kynnen tekevän työtänsä: Syksy hävitti kesän kasvullisuutta, hänen torppansa pihamaalla lahoivat ja kuivuivat, vanhat tammet ja vastapäätä oleva Åke Lund'in ränsistynyt talo näytti aivan luhistuvan. Se näky niin jyrkän elämänmuutoksen jälkeen ärsytti hänessä aivan ärsyttämällä hänen ainaisen pelottimensa: kuoleman pelon.
— "Olen joutunut elämän hampaista kuoleman kynsiin. Kuolemaa paetessani olen joutunut sen kartanolle ja keskelle sen työmaata", — huokasi hän.
Se oli henkisen haaksirikkoisen taistelua. Se oli taistelua karin kivikärellä, jota vihainen aalto huuhteli ja jonka juuria jäytivät salaisten voimien terävät hampaat.
Hän tähysteli siinä pihdissä pelastusta. Mutta kuolema oli silloin aina se ainoo vaskikäärme, joka hänen silmiinsä pisti…
Ja silloin, kun epätoivo leikkasi poikki viimeistä elämänsuortuvaa, kiehahti hänessä aina uhma. Hän puristui nyrkiksi ja nousi kaikkea vastaan… Nousi täysin voimin, veti henkensä kaikki rihmat kireälle, jännittyi ja — raukesi epätoivoonsa…
Mutta epätoivon ja uhman noustessa houkutteli ja kiehtoi häntä vallankumous, kuin kauniit verihäät, joissa soivat suuret viulut. Epätoivossa se tarjosi lauhdutusta, kuin kylmä verihuuhde.
— "Kunhan taas pääsen takaisin sinne elämään", — mutisi hän lohdutukseksensa.