* * * * *
Kotimaahansa oli Harhama palannut ainoastaan toistaiseksi, vaistomaisesti, vaaraa pakoon ja levähtämään. Hän aikoi palata takaisin Venäjälle niin pian kuin huomaisi, että vaara on ohi ja hän on löytänyt taas järjestön hajautuneet jäsenet. Järjestön uskaliaat, suuret suunnitelmat, sen salaperäinen elämä ja hurjanrohkeat teot olivat hänet huumanneet. Ne kulettivat häntä mukanansa, kuin tuuli sumua. Näkymätön voimakas virta veti häntä, kuin harava, takaisin niiden pyörteisiin. Kohta Suomeen tultuansa oli hän ryhtynyt hankkimaan itsellensä suosituksia Venäjän viranomaisille, voidaksensa niiden turvin palata takaisin. Hän halusi saada Venäjällä jonkun näennäisen tehtävän, tai viran, ettei hänen toimettomuutensa siellä herättäisi viranomaisten epäluuloa. Anna Pawlowna, jolle hän kierrellen kirjoitti asiasta, lupasi apuansa.
Hän oli päässyt verenmakuun… Hän oli toiselta puolen nähnyt koko maailman kurjuuden ja langennut sen eteen. Köyhien kiitollisuus avautui hänen eteensä ihanana revontuliloisteena, joka kutsui ja houkutteli elämän hämärän takaa, levitti kiehtovat värivaippansa ja sanoi: "Nämä kaikki saat, jos palvelet meitä." Kulta himmeni sen rinnalla, muuttui haihtuvaksi sumuksi, hävisi. Mutta köyhien kiitollisuus ja rakkaus kirkastuivat ja vakuuttivat hänelle voiton ilolla: "Niin haihtuu kaikki muu; minä yksin pysyn. Etsi minua!"
Ja Harhama alkoi taas sitä etsiä sekaisin toisen tunteen: kapinanhengen kanssa.
Pikku tapaus vetäisi hänessä taas joukkovihan vireeseen:
Kylätietä kulki iloisena, kepeänä se outo nainen, jonka hän oli
Valkamalan portilla tavannut. Rampa työmies kantoi hänen koriansa.
Kytevä viha leimahti hänessä silloin, kuin tuli tappurakuontalossa. Hän itse oli nuoruudessansa samalla lailla kantanut herrasväen koreja. Sieltä asti oli hänessä katkunnut kaikkea herrasväkeä vastaan joku kekäle, katkera ja polttava tunne.
Mutta jo lapsuudesta asti oli siinä tunteessa halveksuminen pyrkinyt tukehduttamaan vihan. Odotellessaan pienenä poikana renkituvissa kyydittävää herrasväkeä, tai nähdessänsä herrastelevia sukulaisiansa, korottautui hän ylemmä heitä.
Hän oli äidinsä rinnasta lähtien täydellinen kapinanhenki, joka omassa povessansa nousi kaikkea vastaan. Se henki kyti hänessä, kuin turpeessa tuli. Joskus vaan se leimahti muille. Ensimäisenä sai sitä tuntea kodin vanha palvelija Sanna, joka häntä käsivarsillansa lellitteli, kun hän alkoi puhua sopertaa. Kun Sanna istui komensi hän:
— "Nouse kävelemään!"