— "Nousen minä, nousen armaani", — vastasi palvelija ja nousi.
Mutta silloin komensi pikku-poika:
— "Istu!"
— "Istun minä kultaseni, istun!" — lohdutteli vanha Sanna istahtaen.
Ja jo silloin oli hän tietoinen itsestänsä. Omituista hänelle oli se, että hän muisti sen ajan, jolloin hän opetteli puhumaan. Itse hän taas häpeili sitä muille ilmottaa, luuli sitä pidettävän luonnottomana ja salaili, ettei joutuisi naurettavaksi. Hän kietoutui Sannan alttiuteen, kuin koira. Kun Sanna muutti talosta pois, saatiin Harhama hänestä erotetuksi ainoastaan kavaluudella: kelkka sidottiin poislähtevän Sannan reen perään Harhamaa varten ja matkalla leikattiin jukko poikki.
Myöhemmin oli hän leikeissä kuningas… Sittemmin oli hän poikajoukon paras tappelija ja rohkein ilkitöiden tekijä.
Kunnes taas kaikki se ulkoinen tukehtui sisällisen taistelun tuhkaan ja hänestä tuli umpimielinen, jörö, ihmisten halveksija.
* * * * *
Nyt kun hän näki ramman miehen kantavan työttömän vaimon koria, tuprahti hänessä vanha tunne: viha ja halveksiminen. Ja silloin asettui hän heti paikoillensa kumouksen riveihin, polvistuen samalla maailman kurjuuden eteen, sen purppurahaituvia tavotellen. Hän huomautti tapahtumasta eräälle vanhalle työmiehelle. Se vastasi totisena ja rauhallisena:
— "Niin… Elämä on semmoinen, että kaikkea pitää olla molempia: korinkantajia ja herrasväkeä… Jos ei olisi kaikessa molempia, niin elämä olisi kanneton vakka."