— "Sudenmaidosta lähti roomalaisuuden henki", — huomautti joku.
— "Mutta Tarvas-susi oli kansansa pettäjä", — yritti Erkki Finne jatkaa.
— "Alas!… Valetta!… Herjausta!… Alas!… Alas!… Tarvas on suomalaisuuden suuri susi!" — huutavat uhkaavat äänet. Kuului joku koko maan hyvä-huuto. Erkki Finne vaikeni. Tarpilan Juro puhui jäykkänä:
— "Meidän tarvaalaisten kunniamme ei ole semmoinen mädännyt paise, johon ei koske… Se on puhdas ajettuma… Siksi älköön siihen kukaan koskeko!"
Mielet kiihtyivät. Puhdas paise ärtyi jokaisesta pistosta. Mutta uusi, kolmas joukko-ihminen kokosi voimiansa ja odotti omaansa. Se kasvoi, lappautui entisyydestä, ja nykyisyyden kiistoista ja vihasta, kuin lapamato ihmisestä. Nuori Ritala puhui, kädessä isänmaanrakkauden uhrituohus:
— "Suomen kansan ainoana peruskivenä on laillisuus. Me emme voi ryhtyä mihinkään, ennen kun olemme päässeet sille kivelle. Rämeelle me emme rakenna. 'Wilhelm Tellin' nuoli on meille jo avannut tien sille kivelle. Meidän täytyy kaikki muu lykätä siksi, kun on sille kivelle päästy…"
Ja sitten puhuivat useat muut. Viikin väki yleensä ei hyväksy äänioikeusasiaa. Syyksi mainitsee se lyhyen:
— "Me emme ole vielä päässeet Moorankivelle ja jokainen muualla tehty teko on laittomuutta…"
Hinterä Vaarnan Risto pyysi silloin puheenvuoron, nousi vaatimattomana ylös ja puhui:
— "Erkki Finne sanoo, että minä olen jäänyt maahan, silloin kun hän lähti Moorankivelle kunniaansa pelastamaan. Aivan niin. Mutta tietäköön Erkki Finne ja muut täällä, että sillä aikaa, kun hän istui Moorankiveltä, täytyi meidän jääneiden maata yömme vieraan vieressä, samassa sängyssä, säilyttääksemme edes sängynreunan hänen paluutaan varten… Ja tietääkö Erkki Finne, mitä me niinä öinä olemme kärsineet?"