Kaksi kottaraista keinui rinnatusten koivun korkealla oksalla, kumpikin samalla varvulla… Ne olivat koko vuoden uskollisina kulkeneet ja kärsineet, odotellen sitä vuoden ainoaa hetkeä, jolloin luonto antaa heille luvan suoda lempensä toisillensa. Nyt oli se ainoa hetki tullut… Tullut oli vuoden kärsimyksillä ja uskollisuudella ostettu lemmen ja viettien armas silmänräpäys… Puro lorisi vallatonna… Päivä paistoi heleästi… Ilma oli höyhenkepeä, koivunvarpukeinu valmis…
Pesä oli jo höyhenillä peitetty… Koivunvarpu heilahti… Jo soivat luonnon lemmenkellot, kutsuen ateriallensa… Kottarainen lauloi emollensa lemmenlaulunsa…
Emo uinahti pesässänsä… Varpu heilui linnutonna… Puoliso oli nauttinut sen vuoden ainoan silmänräpäyksen onnen…
Uusi odotuksen vuosi oli edessä, vaivoinensa, huolinensa, vaaroinensa… Yksin istahti kottarainen varvulle pesän lähelle ja lauloi uskolliselle emolle kiitosta äskeisestä… Se lauloi päivät, lauloi yöt läpeensä… Se lauloi maksuksi silmänräpäyksen onnesta…
Rakkaus on suuri, kun se on oikea…
— "Kuka voi niiden lempeä sormellansa osottaa? Niin puhdas, jalo ja uskollinen on meidänkin suhteemme."
"Niiden rakkaus on luonnon aatelin rakkautta ja meidän on ihmis-aatelin", — lausui rouva Esempio Harhamalle, jonka kanssa hän katseli kottaraisten keväistä kuhertelua.
— "Kiitos siitä!" — lopetti Harhama ja puristi puhujan kättä…
Rouva Esempio jatkoi, kottaraisia katsellen:
— "Niin… Katso! Meidän avioliittomme on yhtä luja, kuin tuon kottaraisparin, vaikka se heiluu aivan yhtä vapaan varvun varassa, kuin niidenkin rakkaus…"
Harhama mietti sitä elämän ongelmaa, sitä tunnetta, jonka luonto on pannut jokaisen elävän olennon poveen poikueen turvaksi, pesän puhtauden suojaksi. Luja on se tunne, kun se on puhdas. Kottaraisen pesä ei ole vielä koskaan kylmille jäänyt, ei ole uros sitä koskaan hylännyt, ei ole poikue nälkään joutunut emon uskottomuuden tähden. Ei myös ole koskaan kottarainen häväissyt toisensa pesää, ei houkutellut hautovaa emoa pois.