— "Onhan elämänne taas yhtä erehdystä rikkaampi… Mutta eikö olisi Teillä jo aika ajatella sitäkin, ettekö ehkä ole sitä 'rikkautta' liian paljon koonnut… Erehdykset ovat elämässä semmoista rikkautta, joka kantaa tulikuumaa korkoa ja jota ei edes koikaan syö eikä ruostekaan raiskaa…"
Harhama mietti repaleista elämäänsä, jonka reikiä: rikoksia ja erehdyksiä, hän oli ikänsä paikkaillut uusilla rikoksilla ja erehdyksillä, uusilla reijillä. Hän masentui hieman sitä risaista näkyä katsellessansa.
Sulavasti käänsi Anna Pawlowna sitte puheen toisaalle. Hän puhui taas myötätunnolla Suomesta, sanoi Suomelle suopeampien tuulien puhaltavan Venäjällä ja lopetti naurahtaen:
— "Niinkuin näette, on Venäjän puomipuu antanut perään ja ne teidän
Suomen historian loimet höltyneet."
— "Kiitos Teille!… Sehän on osaltansa Teidänkin ansionne", — virkahti Harhama. Lopuksi he sopivat, että Anna Pawlowna sijottaisi Zaikon omaisuuden mielensä mukaan. Venäjälle paluusta lupasi Harhama antaa myöhemmin vastauksensa, kun saisi asiansa täällä ja siellä järjestetyiksi ja sopisi rouva Esempion kanssa, johon hänen elämänsä oli sidottu.
Erotessa kysyi Harhama Anna Pawlownalta:
— "Sanokaapa, millä tunteilla Te matkustatte Suomessa?"
— "Jos sanon suoraan, niin tuntuu noin ylevältä, kun tietää olevansa hallitsevan suurkansan jäsen… no, olkoon käskijä", — naurahti Anna Pawlowna leikillä.
Juna vihelsi ja ystävät erosivat, ja Harhama palasi Valkamalaan mieli katkerana Jumalalle ja koko elämälle. Teoksen tuli alkoi palaa yhä kiihkeämpänä, mutta sen reikä oli myös yhtä suuri, kuin ennenkin, se oli joskus suurempikin. Hänen epäilynsä kaikki rauhaset aukenivat sitä mukaa, kuin hän nousi Jumalaa vastaan ihmishengen ajettumana, punaisena, kipeänä paiseena.
* * * * *