Aave kulki erämaassa.
Se oli Harhama, joka kulki jalkaisin kaukaisen korpikylän tietä. Ryppy otsalla osotti, että kulkijan mieli oli synkempi, kuin kulkemansa syksyinen korpi. Tummat kuuset seisoivat tienvarrella kysyvinä, kun tämä outo kulki ohi. Orava pudotti käpälistänsä punaisen kävyn hänet nähdessään ja katseli häntä pehmeältä havunoksalta, silmät suurina. Pajupensaasta pyrähti hämmästynyt lintu koivun hienolle oksalle. Oksa heilahti ja keinuen visersi lintu kulkijalle tervehdyksen:
— "Tvii… ir!"
— "Tvir… tvir… tvii-ir", — vastasi pihlajan marjaisella oksalla kiikkuva lintu puolisonsa lauluun.
Päivä paistoi, havu tuoksui. Hiekotettu tie narskui kulkijan askelista ja varjo kulki hänen vierellänsä.
* * * * *
Oli se vuodenaika, jolloin marjat kypsyvät pihlajassa ja kävyt kuusessa. Oli tyyni, päivänpaisteinen päivä.
Paikka oli pari peninkulmaa Turun—Toijalan radalta pohjoiseen päin.
Metsän laidassa oli ruskea, autio Valkamala-niminen asunto. Se oli Harhaman uusi koti, johon hän nyt saapui ensi kertaa. Talon kartanolla punottivat marjatertut pihlajassa. Orava nukkui rauhallisena pesässänsä ja näki unta kypsistä pähkinöistä ja punaisista kuusenkävyistä. Tammen oksalla istui yksinäinen lintu. Pihlaja punotti, pähkinäpuu koreili raakaleissa ja lähde lorisi kaivonkannen alla.
Mutta aidanseipäässä hyppeli levoton harakka…