Jo oli karjan kotiatuloaika, kun Harhama lähestyi kotinsa porttia. Valkea koivikko katseli lehteä väräyttämättä hänen tuloansa. Tammen oksalta pyrähti häiritty lintu lentoon. Orava heräsi makeasta unesta ja tammesta putosi pari kellastunutta lehteä.
Jo kääntyi tulija portille… Harakka hyppeli seipäissä yhä levottomampana…
Jo tarttui hän portin säppiin, päässä elämän tulikukkainen seppele, ohimot koristettuina sen tulikuumilla kukilla… Hän oli kotiinsa tulossa…
Mutta portilla odotti keski-ikäinen, outo nainen. Tukka oli musta ja silmät siniset. Kaksi palmikkoa, jotka tukan hoidon tähden olivat aletut otsalta, aivan hiusrajasta, hiukkasen ulkonevat posket ja pieni pystynenä antoivat hänen ulkomuodolleen perin suomalaisen ilmeen, jota korkeahko otsa kaunisti. Harhama luuli häntä jonkun kansakoulunopettajan vaimoksi. Tervehtimättä kääntyi hän tieltä portille ja yritti jo avata sitä, kun nainen puhutteli häntä ystävällisesti, kysyvästi:
— "Olette varmaankin herra Harhama?"
— "Kyllä", — vastasi tulija, nostaen lakkiansa. "Tulen yksin, ilman matkatavaroita, asuntoni on autio ja kuulin, että on vaikea saada ruokaa ja yösijaa läheisistä taloista."
— "Niinkö!" — huudahti nainen. Ja huudettuaan jotain paljasjalkaiselle, noin seitsen-vuotiaalle tytöllensä, joka oli hänen muassansa, lisäsi hän:
— "Tulkaa, minä vien teidät… Ja jos eivät muut anna, niin kyllä minä sitten!"
Viimeiset kolme sanaa lausui hän semmoisella äänenpainolla, joka antoi hänen äänellensä miesmäisen, vastenmielisen vivahduksen ja kiusasi Harhamaa.
— "Jos nimittäin tyydytte?" — lisäsi hän hetken kuluttua kysyvästi, kun Harhaman vastaus viipyi.