Harhamaa kiusasi tämän oudon naisen ystävällisyys. Hän katsahti ympärillensä, ikäänkuin vastausta hakien. Mutta aution asunnon akkunalla ei kukkinut verenpisara eikä palsami. Mikään ei houkutellut häntä sisälle. Hänestä tuntui aivan vastenmieliseltä sinne meno. Lintu huomasi sen. Se istahti punaisen pihlajamarjatertun viereen ja, viihdyttääkseen isännän kotiansa jäämään, lauloi hänen tuliaisikseen:
— "Tvii-ir!… Tvir-tvir-tvir!… Tvii-i-ir!"
Unesta herännyt orava heilahti sammalvuoteeltansa pähkinäpuun oksalle ja aikoi tulijan ratoksi nakertaa viheriää pähkinää.
— "Älä mene!" — varotti orava nakerteluillansa.
— "Älä mene!" — visersi lintu, ja pienoinen marjaterttu houkutteli:
"Jää tänne!"
Harhaman vastaus viipyi. Harakka hyppeli jo yhä levottomampana. Se pyrähteli seipäästä seipääseen…
Harhama katsahti naiseen. Tämä odotti vastausta, puhellen:
— "Minulla on kyllä yksinkertaista, kun en kesäksi viitsinyt tuoda huonekalujani… Mutta, jos tyydytte, niin…"
— "Kyllä!… Kyllä!… Kiitos!" — kiirehti Harhama hiukan neuvotonna.
Portti narahti taas kiini. Polku kääntyi kotiportilta ja Harhama meni uutta polkua pitkin tahdottomana, kuin kuivunut lehti.