Mutta surullisena punotti pihlajanmarjaterttu ja sen vierellä katseli lintu pää kallellaan tulijaa, joka kotinsa portilta kääntyi, eikä tietänyt minne meni. Orava tarkasteli surullisena miestä, joka lähti naisen kanssa. Mutta harakka nauroi katonharjalla ilkeästi, nähdessään, että mies meni naisen kanssa, jota hän ei tuntenut…
— "Tulkaa sitten!" — sanoi mustatukkainen nainen, kooten helmansa.
He lähtivät. Harakka seurasi mukana.
Harhama oli tullut tänne korven sydämeen, kuin kaskenpolttaja. Hän mietti nyt kaskimatkaansa. Kasken oli hän kaatanut ja polttanut, oli kylvänyt siemenen mehevään multaan. Oras oli noussut mustanpuhuvana; ruis oli tähkinyt ja heilimöinyt, aaltoillen lämpimän tuulen tuudittamana ja päivän paahteessa oli jo valmistunut keltainen jyvä…
Hän oli odottanut runsasta elämänsatoa…
Jo kuului hakkuu tuvansalvokselta… Jo kohosi koti kuusen juurelle… Jo nostettiin sen harjahirsi ja ylpeä kukko asetettiin katon harjalle osottamaan tuulen suuntaa ja varottamaan kaskenpolttajaa lähestyvästä onnettomuudesta…
Jo oli elämän rauhallinen aattoilta: Huomenna piti ottaa sirppi orrelta ja korjata kypsynyt vilja… Ylihuomenna piti vaimon saapua sytyttämään valkea kotilieteen… Käki kukkui kuusen latvassa… Kukkivassa pihlajassa kuhertelivat pesivät linnut… Lähde lorisi… Kalajärven ranta näkyi riippakoivun oksien alitse… Siellä nukkui hauki kaislikossa ja siika kuti selällä ja lämmin laine loiski rantakiville…
Jo muuttui aattoilta valoisaksi kesäyöksi… Huomenna oli valkeneva elämän juhlapäivä… Hääkutsut olivat jo kirjoitetut…
Mutta yöllä nousi halla ja pani viljan. Huomenna nousi ukkonen ja salama poltti tuvan poroksi… Tuhka peitti kotilieden ja vaimon muiston maanmulta.
Ja sitten oli hän ajelehtinut akanana, tuuli tien ohjana, tuntematon johtotähtenä…