Viimein räjähtää pingottuma. Kuuluu villi sotahuuto. Jaapanin keltaiset pojat ja Venäjän kasakka-armeijat karkaavat toistensa kimppuun miljoonajoukkoina. Syntyy suurin sota, mitä maailma on nähnyt. Veri vuotaa puroina. Ihmisiä teurastetaan laumoittain. Tykit oksentavat kuolemaa ja hävitystä. Kuularuiskut sylkevät tulta… kiväärit rätisevät… miekat välkkyvät… pistimet tunkevat ihmislihaan, kuin seiväs maahan. Kaksi petokarjaa tappelee elämästä ja kuolemasta…
Mutta sodan tuskanhuuto on vihdoin herättänyt torkkuvan jättiläisen täysvalveille. Se näkee taas kauhean tilansa, tuntee kahleittensa puristuksen ja raivostuu. Äkkiä kuuluu outo huuto:
— "Seis!" — ja kaikki pysähtyy. Hornan luolan joukko-ihminen on syntynyt ja nostaa nyt päätänsä. Se tarttuu jättiläisvoimin kellonsa rattaisiin ja Tyynenmeren ja Itämeren välillä seisahtuu silloin jokainen huomattava pyörä. Kirje pysähtyy ja sähkösanoma jää langanpäähän. Hornan luolan joukko-ihminen seisoo nyt suuren kellonsa herrana, käsissänsä irrotetut kahleet, joilla se uhkaa lyödä murskaksi kellonsa ja kaiken sen sisällön. Kaikki seisoo ja kaikki vapisee sen edessä.
Ainoastaan avaruuden kello käy käyntiänsä Herran vedolla ja kuun vinhat kellonlerkahdukset huitovat maan ympäri. Se oli suuri hetki, ihmiskunnan suuri päivä.
Silloin irrotettiin mitätön suortuva orjien kahleista ja orjat palasivat takaisin rautoihinsa… Hornan luolan luoma joukko-ihminen ei ollut valmistunut kellonsa koneiston herraksi. Se osasi sen jo pysähdyttää, mutta ei itse uuteen käyntiin vetää…
Avaruuden ja ihmiskunnan kellot käyvät taas käyntiänsä… Hornan luola raataa, kasvattaa ihmistä, jakaa kurjuutta… Kullantemppeli imee itseensä mehua ja jakaa valtaa ja kunniaa… Elämä kasvattaa ja puhkoo ajettumiansa ja elämänkäärme syö itseänsä.
Mutta Venäjän Tsaarin eteen astui silloin suuri kaikenhäviö kylmänä, rauhallisena, voimallisena, kuoleman ja häviön majesteettina, kädessä valtansa vertauskuva: pääkallo. Se seisoi Venäjän Tsaarin edessä tunteettomana, elottomana luurankona ja lausui sille ainoan todellisen, ainoan rehellisen, ainoan vilpittömän ja suoran anteeksipyynnön, mitä maailmassa voidaan lausua kärsineelle. Se lausui Tsaarin vallan heikkenemistä osottaen:
— "Tapa on semmoinen, että: Tempus edax rerum." [Ajanhammas kalvaa kaiken.]
* * * * *
Suomessa soivat suuret kanteleet. Menneisyys nousi haudastansa, hartioilla muinais-ajan homeet. Ikivanha vapaus sävähti hetken kestävänä salamana. Lyhyeksi, ohikiitäväksi hetkeksi ilmestyi se suuri vapaus, joka hohtaa Suomen muinaisuudesta, sen ihanana homekukkana, se aika, jolloin Suomen mies oli vapain mies maailmassa. Avautui se loistava vapauden aika, jolloin paja oli kuningashuone, seppä oli kuningas, avautui se aika, jolloin Ilmarisen ahjosta nousi vapaa tuliroihu, ja pajan noet, jotka koristivat sepän otsaa, olivat kuningaskruunujen arvoiset, se aika, jolloin nokinen seppäkin oli suuri ja vapaa, kuin kuningas.