Siksi ei ilo ilolta tuntunut, eikä jaksanut sulattaa vahvaan routaan jäätynyttä mielenkamaraa. Missä vingahti viulu, siellä sorahti myös soraääni ja kylmä viima nousi mieleen ja kiro kolisi roudassa. Suomessa ei pesty pirttejä vapauden juhlaa varten, vaan varustauduttiin uuteen taisteluun, ja syntyi katkera sukuriita, siitä, kuka oli eloon jääneen karhun kaatanut…
Mustat kukat alkoivat puheta ja kukkia. Jokainen näki toisensa hartioilla vieraan vaipan, näki sen helmojen heilahtelevan, yksi itään, toinen länteen, ei erottanut isänmaanrakkauden savuissa, että se toinen kulkikin samoissa pukimissa, kuin hänkin. Ja yhä voimallisempana nousi Hornan luolan suuri joukko-ihminen maailman rikkauksien jaolle.
Mutta elämä kulki kulkuansa. Se muodosteli pesäkkeitänsä, missä kehkeytyä uudeksi elämäksi, valmistua itsensä ateriaksi. Kansa ryhmittyi uusiksi joukko-ihmisiksi, uusiksi puolueiksi, joilla oli kullakin yksi tahto ja yksi ajatus.
* * * * *
Louhilinnan kartanon suuressa salissa oli koolla joukko Rooland Viikin valioväkeä. Salin seiniä koristivat Rolf-suvun aatelisvaakunat, sen vanhat sota-aseet ja muistomerkit, sekä Ruotsin liput. Kartanon nykyisen omistajan Gunnar Rolfin rouva, Synnöve, hauskuutti; vieraitansa ylevänä.
Syksyinen yö ulvoi ulkona. Huonetta valaisi loistava kruunu, jonka valo kisaili seinillä riippuvien aseiden teräksissä, Ruotsin väreissä ja suvun vanhoissa vaakunoissa. Parooni Grotenfelt puheli isännän, Gunnar Rolfin kanssa. Viimemainittu puhui:
— "Ajat ovat levottomat. Uusi yleinen äänioikeus, jos se toteutuu, tekee meidän vallastamme lopun…"
Syntyi hiljaisuus. Synnöve-rouva huokasi ja lausui:
— "Mutta eihän se vaan voi tapahtua!"
Kaikki ajattelivat. Synnöve-rouva ajatteli maailman viimeistä punakukkaa ja lausui surullisena: