Silloin alkoivat soida kaikki koston kellot, oikeuden viulut vinkuivat ja kaikki uhritulet paloivat. Oikeus käveli kultavaakoinensa, tuomiten tarvaalaisia, voitetuita. Sillä oli oma vaakansa kädessä, omat punnuksensa toisessa. Siellä täällä ei enää punnus riittänyt. Sen lisäksi oli jo viskattu keppi ainaisena punnusten lisänä: miekkana… Katkeruus ja riita pursusi kaikista lähteistä. Se nousi kaikista Suomen soista, kuin hallan kylmä, huurteinen hengitys…
Mutta tyynenä seisoi ahdistettu tarvaalaisten joukko, oikeuden edessä, puolustajana ainoa oikea, ainoa lahjomaton asianajaja: oma elämä, omat teot… Ja kun he näkivät Viikin väen vallan vahvistuvan, muistivat he taas Moorankiven iskua ja pirtin pimeyttä, kun sen akkunan oli punakukka tukennut. Vanha Tarvas kirkastui heille kuninkaaksi, viisaaksi tietäjäksi, suureksi johtajaksi. He riensivät hänen henkensä voiman lähteille kilvan. Heidän joukostansa kuului suuri huuto:
— "Takaisin Vipuseen, suomen suureen tietäjään: Snellman'iin!"
Se huuto levisi, kuin nälkäisen susiparven ulvonta yli maan. Tuhansissa ja tuhansissa kylissä tuulahti tavallista voimakkaampana suomalaisuuden suuri, sitkeä sudenhenki: vallannälkä, vapaudenjano ja oman kansallis-etuuden rakkaus. Tuhansissa kylissä kokoontui kansa sen hengen vetämänä.
Mutta kaiken keskellä nosti myös Hornanluolan ihminen päätänsä yhä korkeammalle ja asettui paikoillensa toisten joukko-ihmisten rinnalle. Maailman kurjuus nousi maailman rikkauksien vierelle nälkäisenä, rikkauden janoisena.
* * * * *
Harhama imi yleisen elämän utaria, kuin Romulus naaras-sutta. Hän kulki taas kuplana sen virran pinnalla.
Olivat äsken kuvatut suurlakon päivät.
Tapauksien voimakas virta oli temmannut Harhaman mukaansa. Vallankumouksen hohde punersi nyt taas hänelle kiehtovana. Se kutsui häntä tuhansin kutsuin. Se nosti verivaippaansa ja näytti sen takaa maailman köyhien kiitollisuuden, näytti maineen seppeleitä, tarjoili marttyyrikruunuja, kuolemattomuutta, ihmisten muistosta unohtumattomuutta.
Väliin taas heitti näkymätön käsi hänelle totuuden omenaksi ja käski viedä sen voittoon, köyhien siunaukseksi, orjien vapaudeksi. Kaksi tietä avautui hänelle silloin: rauhantie ja väkivallan polku.