Elämän suuri pulmallisuus avautui monelle sekavana, sotkuisena, elämä aivan selittämättömänä. Monesta tuntui, että Suomen ei kannata olla julistamatta kunniattomiksi niitä, jotka luopuvat sen ainoasta aseesta, taipumattomuudesta. He olivat seisoneet miehekkäinä, lähteneet maasta nurkumatta ja jättäneet kotinsa ja elämänsä, ja se suuri muisto leijaili silmien edessä. Ritala jatkoi:
— "Kannattaako pienen kansan julistaa pahe kunnialliseksi ja siten johtaa yhä suurempia joukkoja juomaan idän ruttoviinaa ja sortumaan siihen?…"
Isänmaan uhritulet yltyivät. Miehet näkivät sen valossa taas aaveen, joka imi itseensä ruttoa ja puhalsi sitä kansan hengitettäväksi. Isänmaanrakkauden vuolas virta vei heitä mukanansa, se kultasi heille asiat omilla väreillänsä. Se puhalsi heihin uutta tulta, kuin palkeesta, osotti isänmaata, sen koruja, sen runorantoja, sen pyhiä muistoja. Se asetti isänmaan heidän eteensä ihanana morsiamena, osotti sitä ja sanoi:
— "Miehet! Velikin on tuosta liian halpa hinta… Ei ole sen arvoisia lunnaita!"
Ja Ritalan miehet paloivat. He olivat valmiit tuomaan sille osotetulle kihloiksi enemmän, kuin Karthagon naiset. He olivat valmiit uhraamaan sille veljensä, sen kunnian ja oman itsensä…
Ja silloin katkesivat taas elämän ristiriidan Gordion solmut. Nuori Ritala kipinöi, osotti isänmaan koruja, sitä uhkaavaa vaaraa ja lausui:
— "Kunnianikin on tuosta liika pieni uhri… Naisten hiuksetkin ovat siitä liika arvoton hinta…"
Ja kun jäykkä Harvio vielä yritti puhua kunniasta, kiivastui Ritola ja lausui:
— "Invia virtuti nulla est via." [Hyveelle on jokainen tie kulkukelpoinen.]
Elämä aukaisi Gordion pulmikkaan solmun. Se alkoi seuloa kansaa. Osa yhtyi Ritalan johdolla Viikin väkeen kukistamaan tarvaalaisia, osa yhtyi takaisin tarvaalaisiin…