Ritala säkenöi. Hän keskeytti:
— "Mitä hyötyä on meille mistään valosta, jos tarvaalaiset samalla imevät tänne orjuudenhenkeä idän rämeistä, kuin sieni vettä. Mitä hyötyä meille on mistään, jos he jäytävät voiman nivelistämme, kuin tauti? Idän rämeiden takana avautuvat Aasian haisevat orjamaat ja koleran kotiperät. Tarvaalaisten myöntyväisyys on sitä henkeä. Se on aasialaista ruttoa… orjuutta… Se henki on julistettava tässä maassa häpeänhengeksi, jos tahdomme suojella itsemme sen tarttumalta…"
Jäykkä Harvio synkistyi ja lausui:
— "Suomalaisuuden susi ei ulvo oman laumansa häpeäksi… Se ei likaa pesäänsä… Meillä on liian vähän väkeä, että voisimme niistä osan kunniattomiksi luovuttaa…"
Nuori Ritala leimusi tulena ja jatkoi:
— "Meillä ei ole miljoona-armeijoita, ei varoja, ei aseita. Onko meillä silloin muuta voimaa, kun mielenjäykkyys ja taipumattomuus?"
Kaikki ajattelivat. Ritala tuntui olevan oikeassa. Ritala jatkoi:
— "Onko meillä silloin varaa olla julistamatta taipumista paheeksi ja alhaisuudeksi?"
Kukaan ei vastannut. Kysyjä jatkoi:
— "Jos me tässä maassa ainoasta voimastamme luopumista katselemme kunniallisena tekona, emmekö ole perheen isiä, jotka julistavat huoruuden hyveeksi ja siten johtavat tyttärensä porttouteen ja turmaan?"