— "Ja jos eivät sanat auta, niin meidän täytyy löytää muita keinoja, joilla voimme antaa sanoillemme täyden pätevyyden. Keinot me kyllä löydämme, jos kerran päätämme, että emme salli johtajiamme solvattavan. Ja kysymykseen tulemmeko me enää sitä solvausta sallimaan, te vastaatte, että…"
— "Ei!" — ryöpähtää mielissä vastaus, katkaisten puheen. Kynttilä oli loppuun palanut. Harhama jatkoi pimeässä:
— "Aivan niin! Niin vastaa aina kansa. Me ja me yksin tuomitsemme erehtyneetkin johtajamme ja semmoisillekin täytyy vieraan tässä maassa suoda rauha ja osottaa kunnioitusta, sillä kansan täytyy erehtyneillekin pojillensa turvata elämisen rauha omassa maassansa. Kansa rankaisee erehtyneitänsä, vaan ei solvaa…"
— "Oikein… Oikein", — huusi joukko-ihminen, enemmistönä oleva tarvaalainen joukko.
Harhama jatkoi:
— "Suomalaisuuden oikea susi ei syö omaa sukuansa. Se kalvaa kahleensa poikki ja syö lihan vieraan vallan ja kaikkien sortajiensa luista. Se ei tyydy kahleensa yhden suortuvan katkeamiseen… Sen tunnussana on: Koko kahle poikki!"
— "Oikein!… Oikein!… Oikein!" — kuului pimeästä. Miehet tunsivat jo kahleiden heltyvän ranteistansa. Pimeä huone oli pakahtua vallannälkäisen suden hengestä ja Suomen kansan vapaus tuntui valkenevan ja leimahtavan loistavana revontulena.
Oli jo yömyöhä. Pimeästä peikkojen pesästä alkoivat miehet purkautua syksyn pimeään ulko-ilmaan. Se hetki oli lopussa, jolloin orjien kahleista katkesi yksi ainoa suortuva. Nokisen muinaisuuden pimeiltä periltä juoksevat historian langat alkoivat keriytyä uusille keränpohjallisille…
Pilkkosen pimeänä, sumuisena henkäili Pohjolan syys-yö, kun Harhama ajoi kotiinsa. Hän ei taas ollut mistään selvillä, ei tiennyt, mikä joukko on oikeastaan hänen joukkoansa. Puuska oli heitellyt häntä, kuin kuivaa lehteä. Hän oli käpertynyt, kuin tuohi tulessa yleiseen tunteiden paloon, joutunut tarvaalaisten joukkoon. Hänestä tuntui, kuin olisi hänet elämä nyt oksentanut johonkin lätäkköön, johon hän itse ei halunnut. Sitä miettiessä tuntui hänestä sumu tavallista sakeammalta, kylmemmältä, ja häneltä pääsi, kuin itsestänsä:
— "Kylläpä nyt on sumuista!"