Vanha kyytimies räppäsi ohjaksilla liinakkoansa ja lausui myönnytellen:
— "Sumuista on, sumuista… Semmoistahan tuo on koko elämä… Koko elämä on ainaista sumua ja petollista suurta humua… Kyllä se sotkee ja eksyttää ihmisen niin, että ei näe kepinmittaa eteensä…"
Elämän suuri kysymys oli salamana loihdittu Harhaman eteen. Sumu tuntui hänestä kylmemmältä ja sakeammalta. Kaikki hävisi siihen. Hän aivan kyyristäytyi kokoon, näki koko elämän avautuvan yhtenä äärettömänä sumupallona, joka täytti avaruuden rantoja myöten. Sysimusta syys-yö henkäili raskaana, salaperäisenä, korpi seisoi peikkona kahden puolen tietä. Ajaja oli vaipunut mietteisiinsä ja liinakko hiljensi juoksunsa käynniksi. Harhama mietti yhä elämän sumua.
Viimein alkoi ajaja puhua:
— "Elämässä on niin paljon hämärää ja selittämätöntä…"
Harhaman hermot värisivät. Hän tapaili sitä hämärää kiihkoisesti, kuin saituri kultaa, kansa valtaa. Ajaja jatkoi:
— "Tulemme juuri Lammaskallion luo… Se on juuri tässä meidän kohdalla…"
Harhama odotti vaistomaisesti jotain suurta, salaperäistä. Ajaja jatkoi:
— "Sen kukkulalla on perkele nähty syömässä ihmisiltä varastamiansa lampaita… Aamusilla on löydetty siitä luita, jotka eivät ole kelvanneet…"
Kaikki maailman salaperäinen juoksi Harhaman olemuksen läpi. Vallankumous ja koko elämän humu haihtui kuin usva ja hänelle kirkastui henkimaailman ihanuus ja suuruus, ja sen aaveet ja peikot kutsuivat häntä ikitanssiinsa…