— "Mitä?… Mitä?" — uteli hän kiihkeänä. Ajaja jatkoi:
— "Vielä äskettäin ovat vanhat miehet sen nähneet polvillaan lammasta syömässä… Vanhempina aikoina se on syönyt siinä ihmisiäkin…"
Harhaman hermot olivat jo tulikuumat. Mutta hän salasi kaiken ja lausui halveksivasti:
— "Joutavia juttuja!…"
Ajaja räpsäytti liinakkoansa ohjaksilla ja Lammaskallio jäi jälelle, aaveeksi keskelle korpea.
* * * * *
Valo välähti pimeydessä. Salaisuus huokasi. Kun Harhama oli ajanut
Lammaskallion ohi, laskeusi Perkele tähdenlentona sen kukkulalle.
Kalliosta nousi silloin lieska, kuin palava pensas. Perkele seisoi
lieskassa ja kutsui palvelijoitansa.
Oitis kohahti synkkä korpi ja Perkeleen mustat palvelijat istahtivat korppeina herransa ympärille kuusien oksille. Kuuset olivat niistä mustina. Yö hohotti synkkänä, kuin syvyyden avattu kita. Kuolema kyykötti joka kuusen juurella ja peikko joka lehtipuussa. Perkele puhui lieskasta:
— "Palvelijani Harhama on polkenut jo isänmaapaulan polkimelle… Vetäkää paula kovalle, että hän ei pääse enää harhautumaan Jehovan väärille poluille!"
— "Me tottelemme. Me täytämme sinun tahtosi", — rääkyivät korpit vastaukseksi. Peikot pilkistelivät oksien lomitse ja kuusien juurilta kurkotteli kuolema päätänsä, kynien äänettömänä itseänsä.