Perkele mietti hetken. Sitten antoi hän merkin. Avaruuden maanrako avautui ja siitä näkyi kaunis Runola-luola. Se on pikku paratiisi. Siellä lorisee sata lähdettä… Siellä kuohuu kymmenen koskea, kukkula jokaisella koskenkorvalla… Kuusi lampea läikkyy siellä kuvastimina… Lammin rannat ovat runoa… selällä ui kaunis sotka… laulaa korea alli… Lehto on siellä laulua… koskenkuohu soittoa… puro on värivyö… polku heleä helminauha… Siellä on nurmi kukkamaana… jokainen penger on runopenger, joka kivi muistonkivi…
Kaikesta juoksevat kauniit runorihmat… valuu ihana sävel… tuoksuaa suloinen tuoksu… heruu hempeä helle ja paistaa heleä päivä…
Runoluolan keskellä on kaunis kalliokoroke. Sillä istuu kaunis Uuratti-enkeli, jonka puku on taivaan sineä, helmet runohelmiä, nauhat unelmanauhoja. Hiukset on heitetty hajalle hartioille. Otsalla pitää niitä koossa vesikaaren-värinen kampa… Päälaella on kirkas kuun kuva kauniina koristuksena lappeellansa, hieman taapäin kallellansa, ja vyöllä riippuu auringon korea pyörä, heleänä… hohtavana… somaan vyöhön solmittuna… Uuratti on ihmeistä ihanimpia…
Runoluolassa istuu tuhat enkeliä, kuka koskenkorvalla, ken lähteen reunalla, ken keinuen lammikolla, kauniilla lummelehdellä. Jokaisella on edessä kultarukki. Sillä kehräävät he runorihmoja Runoluolan kauneudesta. He vetävät siitä kuituja, kuin konsanaan kuontalosta… He vetävät siitä laulua ja runoa… kauneutta ja ihanuutta… öiden valoa… illan hämyä… auringon armaita säteitä… taivaan sineä… koskenkuohua… metsän kauneutta… rannan runollisuutta… Siitä syntyy kaunis lanka, jossa ei kuitu näy… ei kierre tunnu…
Tuhat siroa enkeliä kerii kehrätyn kerille ja vie kerät Uuratille. Uuratti sitoo niistä seppeleitä, joilla koristaa isänmaan runolliseksi… sen kuuset kukkaisiksi… nurmet perhoisiksi… rannat lauluisiksi… järvenselät siintäviksi… ahot armastelumaiksi… laaksot kuherreltaviksi… Hän koristaa niillä purot helmivöiksi… joet värillisiksi… kukkulat kauneiksi kukiksi… näköalat morsiamiksi… iltahämyt hääyön uniksi… aamupunan hän koristaa niillä seppeleillä neidon huuliksi… yöt armaan syliksi… päivät armasteluajaksi… koko maan kauniiksi tytöksi, jonka helmat heilahtelevat hämynä, sukkanauhat onnenutuna…
Hän seppelöi isänmaan Jumalana palveltavaksi. Mustat korpit kantavat öisin, valkeat päivin, iltaruskoiset illoin aamuin hänen sitomiansa seppeleitä, sirotellen niillä isänmaan, koristaen niillä joka oksan…
Perkele osotti näkyä ja lausui:
— "Enkelini, Uuratti, sitoo yöt päivät seppeleitä. Koristakaa niillä isänmaan kaikki kuuset, että on ihmisille tavoteltavaa! Silloin ei hän jouda juoksemaan Jehovan poluilla…"
— "Sinun tahtosi totteleminen syntyy meissä itsestänsä, kuin lemmenkaipuu ihmisen povessa", — vakuuttivat korpit. Perkele jatkoi lieskasta ylpeänä:
— "Jehova myös käyttää isänmaata paulanansa, mutta Hän on sen virittänyt väärälle polulle… Hän on sen virittänyt ahtaalle polulle ja kapealle tielle. Minun paulanani se on leveällä valtatiellä, jota koko maailma kulkee…"