Yksi niistä louhikonraivaajista oli vanha Routalan Timo. Hän oli jättiläinen mieheksi ja suuri ihmiseksi, jalo ja voimakas, kuin vanha korven mesikämmen. Hän oli päätänsä pitempi kaikkia muita ja miehen käsi tuskin ylettyi hänen ranteensa ympäri. Tie tuntui notkuvan hänen askelistansa. Hänestä tuli seudun muiden miesten kanssa yksi Harhaman elämän suurimpia opettajia ja kasvattajia.
Routalan Timo oli nuorena tullut kivimäen reunaan uskollisen Annikkinsa kanssa. Ainoan lehmän oli hän sitonut leppään ja itse käynyt oitis kuokkaan käsiksi. Kohta kohosi torppa lepän juurelle. Paadet väistyivät. Louhikosta nousi peltotilkku perunamaaksi ja toinen tilkku ruispelloksi. Mutta Timo ei kylvänyt perunoita yksin perunan, eikä ruista rukiin vuoksi. Hän tahtoi, että Annikin akkunan alla kasvaisi perunankukka ja kaunis ruiskukka. Tämä vanha korven honka, kun kertoi Harhamalle elämänsä suurta tarinaa, puhui vielä nytkin "mettiäisistä kukassa" ja Pohjolan valoisasta kesäyöstä, "ei ehdi puikahtaa päivän lämpimälle povelle, kun päivä jo nousee aamuaskareillensa". Ruiskukat ja kukkiva perunamaa olivat Timon elämän runoutta…
Kesä kesältä laajeni perunamaa. Jo kohosi talo torpan sijalle. Timo itse väänsi karhuna louhikossa. Uskollinen Annikki vaali pirtin ja kotilieden puhtautta, ja kantoi yhteistä taakkaa Timon apuna. Kun Timo palasi iltasella väsyneenä työstä, odotti häntä vaimon puhdas, lämmin syli ja hyväilevä sana. Annikki oli työn-aatelin vaimo. Timo eli hänen hoivissaan, kuin "mettiäinen kukassa…"
Mutta kuuluisan Nälkäsuon mudassa on useampi hallanpesä, kuin sen mättäillä on karpaloita. Ja jos paadet tottelivat Timoa, niin ei halla häntä totellut. Se nousi ja pani perunan ja kylmi rukiin. Mutta Timo suri perunankukkia ja kauniita ruiskukkia enemmän, kuin itse ruista ja perunaa. Hän suri niitä Annikin ja mettiäisen tähden. "Mitä ajattelee nyt Annikki, kun herää ja näkee, että kukka on kylmynyt akkunan alta… ja mistä saa nyt mettiäinen mettä?" — oli Timo ajatellut surullisena halla-aamuna. Mutta hän ei masentunut. Hän tarttui kuokkaansa ja läksi äänetönnä louhikkoa raivaamaan. "Annikki rukka!" — ajatteli hän mennessänsä.
Annikki heräsi ja hänen mielensä tuli murheelliseksi. "Timo rukka!" — huokasi hän, lähti miehensä työmaalle ja istahti kuuraiselle kivelle. Ääneti istui hän ja kyynel vierähti varkain poskelle. Mutta halla-aamuna näkee puolison silmä salatunkin kyyneleen. Timon mieli kävi raskaaksi Annikin tähden. Mutta miehen mieli ei siitä vielä masentanut. Tyynenä lausui Timo Annikille:
— "Älä sure, Annikki, sitä, että halla vei kukat akkunan alta! Jäihän meille vielä tämä louhikko… Ja jäämmehän me itse toisillemme…"
Silloin ei Annikki jaksanut puhua. Ääneti tarttui hän Timon käteen ja vei hänet pirttiin, jossa he yhdessä kiittivät Herraa toisistansa…
Oikea rakkaus on suuri. Talven keskelle se luo kesän…
Sitten rynnisti Timo taas louhikkoa vastaan. Uusi peruna kukki kohta Annikin akkunan alla ja talo nousi torpan sijalle. Timo itse oli hirret hartioillansa kantanut. Uskollinen Annikki piti pirtin puhtaana, pesi paidat ja lahjotti Timolle kaksitoista lasta, toiset suurella kivulla ja tuskalla. Perhe vaati nyt osansa Timon hiestä ja Nälkäsuon halla otti kysymättä oman veronsa siitä. Entistä kovemmin teki Timo työtä perunamaalla ja uskollinen Annikki kantoi nurkumatta omaa osaansa yhteisestä elämänkuormasta. Yhtä lapsista hän kantoi kohdussaan, toista hän tuuditti ja kolmannelle opetti aakkosia. Ja kun Timo palasi työstä, odotti häntä aina uskollisen vaimon syli ja sen rakastava käsi pyyhki työnhien hänen korkealta otsaltansa.
Mutta leppymätön on Nälkäsuon halla ja kova on koettelemuksen koura. Timo velkautui, talo oli menossa. Annikki suri salaa, hymyili julki… Päivät kierivät… Jo oli maantie tulossa, vaan ei masentunut miehen mieli… Tyynenä istahti Timo vaimonsa viereen ja lausui: