— "Hoida sinä, Annikki, taloa. Minä lähden Austraaliaan ja tuon sieltä talon hinnan."
Kyynel vierähti silloin vaimon silmästä. "Kun ei ehtisi nähdä!" — ajatteli Annikki ja kuivasi kyyneleen huivin kulmalla. Timo itse laski polvillensa ja lausui:
— "Kiitos olkoon sinulle, Jumala, koettelemuksista, Annikista, lapsista ja kaikista eletyistä vuosista!"
Mies, jonka hartioita eivät hirsikuormat olleet taivuttaneet, taipui miehekkäänä Jumalansa edessä.
Kahdesti oli Timo tehnyt Austraalian matkan. Päivät hän teki työtä vieraalla maalla ja yöt hän kaipasi Annikkia ja lapsia ja muisteli Pohjolan valoisia kesäöitä, omaa kukkivaa perunamaatansa ja "mettiäisiä kukissa". Ja Annikki kasvatti lapsia, hoiti taloa, vartioi kotilieden puhtautta ja odotti puolisonsa kotia tuloa. Monet saunat hän sitä tuloa varten lämmitti, monet havut sirotti pirtin laattialle ja monet kyyneleet kuivasi huivin kulmalla. Talon velka vaati suuren hinnan…
Vihdoin palasi Timo. Talo kohosi taas kaksikerroksisena. Perhe varttui. Pojat olivat jo miehiä, tytöt morsiamia. Timo itse ja Annikki seisovat lastensa edessä, kuin avatut raamatut elämän elävinä esikuvina. Sitten hajosivat lapset maailmalle. Kukin heistä sai hartioillensa työn-aatelin raskaan hirsitaakan. Timo ja Annikki jäivät yksin.
Mutta eivät aivan yksin: Nälkäsuon halla kävi edelleenkin uskollisesti heitä tervehtimässä…
Kun Harhama saapui Korpelaan, oli Timon talo taas menossa, tie tulossa. Yksi lehmä oli enää jälellä. Jo tuli se päivä, jolloin talon avaimet oli annettava uudelle isännälle. Annikki ei jaksanut enää kyyneliänsä salata. Hän istahti vanhan miehensä viereen, sydän raskaana ja lausui:
— "Timo!… Timo! Nyt on kaikki mennyttä! Maantien on Herra meille valmistanut sinun suuren työsi ja kärsimyksiesi palkaksi. Joka päivä on edessä uusi koettelemus."
Timo kuunteli tyynenä uskollisen vaimonsa vaikerrusta ja lausui häntä lohdutellen: