— "Mutta joka aamu on myös uusi armo… Elämä on täynnä Hänen armoansa, kuin kukkiva pihlaja kukkia. On Herra minulle antanut muutakin, kuin maantien: Hän on palkinnut minut sinun rakkaudellasi ja uskollisuudellasi, ja mitä pyytäisin minä muuta. Älä sure, Annikki! Jälellä on vielä rakkautemme ja louhikko…"
Niin lausui Timo, otti kirjan ja luki siitä:
— "Joka aamu puhkeaa Jumalan armo uutena, kuin nurmen kukka."
Ja sitten hän kiitti taas Jumalaa eletyistä päivistä, kärsimyksistä ja vaimon rakkaudesta.
Nöyränä ja sortumatta oli tämä jättiläinen kantanut elämänsä raskaan kuorman ja suurena alistui hän Jumalan tahdon alle. Hän otti taas kuokan ja lähti uudelle kivimäelle. Kuokka jysähti maaperään, jossa kasvava leppä odotti ainoaa leppää. Uskollinen Annikki istui taas Timon työmaalla, kuivasi huivinkulmalla poskelle varastautuneen kyyneleen ja siunasi Timon työn.
Suuri ja ylevä oli ollut Korpelan ja Annikin Timon elämä, vaivaloinen heillä elämäntaival ja kivimäki kova.
* * * * *
Pimeyden ja valon, lämmön ja kylmän rajut taistelut riehuivat Harhaman uudella olinpaikalla. Elämän ja kuoleman ottelu on Pohjolan jäärajoilla ankarampi, kuin missään muualla.
Sen ikuisen suuren leikin keskellä alkoi Harhama taas elämänsä. Hän tajusi oitis luonnon suuren tappelun elämästä ja kuolemasta ja ihaili sitä ja aivan kuin heittäytyi sen karkeloon. Hän näki, kuinka luonto piteli kaikkea kovin kourin, puristautui talven nyrkkipakkasiksi ja iski sillä, käsivarsien voimana kaikki kylmän jänteet. Kesäisin se huuhteli kaikki valolla, syksyisin synkällä pimeydellä ja talvisin se roiskutteli veripunaisia revontulia.
Jo tulonsa jälkeisenä päivänä ryhtyi hän Timon tavoin perkaamaan perunamaata Korpelan kuuluun louhikkoon. Se oli häneltä olevinansa uuden elämän alkua, maailmankurjuuden jumalallisiin riveihin astumista. Omin käsin valmisti hän lähes kaikki huonekalunsa rouva Esempion tulon varaksi. Häneltä puuttui mielestänsä enää kamelinkarvainen vaippa, sillä senkin hän olisi tahtonut. Leipäänsä hän ansaitsi kirjoituksilla…