Semmoisena astui hän Pohjolan suuren luonnon keskelle, Korpelan karaistun kansan joukkoon.
* * * * *
Kuoleman vaunut kulkivat elämänkäärmeen harjaa pitkin, edessä mustat, valkoharjaiset hevoset. Kuolema ajeli omiansa kokoamassa…
Hartolan suuressa pirtissä, Korpelassa, oli hautajaisväkeä, minkä istumaan mahtui. Talon vanha emäntä oli heittänyt talon avaimet miniöillensä ja makasi nyt mustassa arkussa, odotellen kalman vankkureja. Ijankaikkiset veriviholliset: elämä ja kuolema seisoivat taas vastatusten, hampaat terävinä. Kuolema söi elämää säälimättä, kuin nälkäinen, ilkeä rotta, ja elämä sikisi kuoleman suolissa, sen syömästä ruuasta.
Takan nurkalla istui Korpelan jättiläinen, Routalan Timo, uskollisen Annikkinsa vierellä, pientä piippunysää poltellen, suuret kädet sylissä ja vartalo kumartuneena. Toiset hautajaisvieraat istuivat penkeillä, naiset omana joukkonansa. Kaikkien miesten hartiat olivat kumartuneet, kuin olisi niille nostettu elämän kivimäki, tai kuin seisoisi niillä kuolema, valtikka kädessä.
Oli haudan hiljaisuus. Tuntui, kuin odottaisivat kaikki, mitä puhuu avonainen kuoleman kita: avattu ruumis-arkku, jossa oli pala ihmiselämää kuoleman hampaisiin menossa. Vanha Timo ajatteli ja lausui:
— "Kyllä se kuolema on kuningasten kuningas ja herrojen herra…"
Yleinen äänettömyys myönsi, että Timo oli puhunut totta. Joku naisista pyyhki kyyneleen silmästänsä. Harhama, joka oli kuullut Timon puhuvan, näki jo kuoleman majesteetillisen haamun valtikkaansa kohottamassa. Timo jatkoi puhettansa hitaasti, sanat harvaan lausuen:
— "Muusta saa vielä ihminen urakan, kun kovalle panee, mutta kuoleman kanssa on vaikea painia… Ei siinä voimakaan auta…"
Annikki kuivasi silmänsä, nyökytti surullisena ja lausui: