— "Kaikki näkyy suistuvan kuoleman suuhun…"
— "Kaikki suistuu sen suuhun", — vahvisti joku joukosta. "Ei se edes valitse palaansa…"
Harhama oli omassa maailmassansa. Hän näki kuoleman seisovan keskellä pirttiä, hampaissa pala elämää: mustassa arkussa makaava, raihnainen vaimon ruumis. Hän hätäytyi itse, kuin olisi jo ollut kuoleman suuhun suistumassa, ja teoksen tulet alkoivat taas leimuta. Hän tarkasteli ruumiin kasvoja, etsi niistä jotain selitystä, hän nuuhki, tunteaksensa kuoleman hajun, keksiäksensä siitä jotain, mitä hyvänsä, joka heittäisi valoa kuoleman suureen, pimeään salaisuuteen. Pitkä, raskas äänettömyys painosti.
— "Niin on… Niin on", — vahvistivat naiset.
— "Siinä on yksi taas päässyt matkansa päähän…"
Harhama huokasi. "Siihenkö se loppuu kaikki?" — ajatteli hän.
Vanha Timo kopisti porot piipustansa, pani käsivartensa ristiin polvillensa ja lausui:
— "Elämä on kuoleman kukkanuppu… Kun se kukaksi puhkeaa, niin loppuvat vaivat ja saa ihminen elää omassa kukassansa, kuin mettiäinen puna-apilassa…"
Ja hiukan ajateltuansa lisäsi hän:
— "Kun sitä elämää niin ajattelee, niin ei ole nurkumisen syytä…
Sen palkka on niin suuri ja varma…"