Niiden tapausten johdosta johtui Harhama usein erikoisemmin ajattelemaan Timon kaltaisten torpparien asemaa. Kerran hän sattumalta puhui tästä rouva Esempiolle. Puhe johtui silloin Riuttalan talon torppareihin, rouva Esempion entisiin alustalaisiin. Rouva Esempio kertoi hänelle niiden elämästä surullisia kohtia, avoimesti kuin vanhaa tarua. Niitä oli kiskottu ja rääkätty työllä. Vielä aivan viime vuosina olivat röyhkeät Riuttalan isännät niitä kurittaneet omin käsin ja maksaneet sitten aina taksan mukaan.
Huoneeseen laskeusi silloin raskas äänettömyys. Hornan luolassa ja Nikolain kotona kylvetty vihan tuli leimahti Harhamassa ilmi liekkiin. Hän salasi sen, ettei loukkaisi Riuttalan talon syytöntä, viimeistä riuttalasukuista haltijaa, rouva Esempiota. Mutta kun ilta tuli ja muut menivät jo nukkumaan, istuutui hän pöydän ääreen ja kirjoitti lennokkaan, Riuttalan torppareille osotetun paloartikkelin, jossa hän kehotti heitä nousemaan sortajiansa ja rääkkääjiänsä vastaan. Kumouksen henki sai hänessä uutta virikettä. Se lämmitti häntä itseänsäkin. Hänen sielunsa vetäytyi taas täyteen vireeseen, nousi kuin puristettu nyrkki. Mihin hän tarttui, siitä otti hän sen äärimäisen sävelen. Ja sitten seurasi tulikirjoitus toistansa. Mitä hän kosketti siitä sieppasi hän äärimäisen. Kielikysymyksessä hän kirjoitti: "Koko viulu suomalaiseksi! Mutta kansallinen vapautus ei riitä", — jatkoi hän. Loppusana on: "Köyhät vapaiksi rikkaiden orjuudesta! Virkamiehille täysi työ ja ainoastaan sitä vastaava palkka!"
Ja hän veisti sielustansa kirjoituksen toisensa perästä saadakseen joukot hereille, pudotteli niitä kuin lastuja. Ne olivat usein räiskyviä, palavia tulisoihtuja, mutta muutoin kelvottomia, kyvyttömiä. Hän kirjoitti kansan-omaisella kielellä, että se pystyisi. Hän ei saanut syntymään mitään luettavan arvoista, jos se vaan ei ollut hänen teostansa. Hän oli kaiken itsensä sitonut ja pannut sen runoihin. Hän itse tiesi sen, mutta ei huolinut siitä, ja kirjoitti, kuin itseänsä uhmaten. "Kun joukot kerran heräävät", — ajatteli hän — "suorittavat ne lopun. Ne ottavat kivikuorman pois Timon hartioilta ja ruoskan Riuttalan röyhkeiden isäntien kädestä." Hän polvistui köyhyyden edessä, mutta samalla kiehtoivat häntä myös kunnianhimon ja kiitollisuuden häilähtelevät verikäärmeet sanoen: "Kaiken tämän saat, jos vaan olet harras…"
Mutta kun taas tuli kysymys sen uuden luomisesta, silloin laskeusi hän siipirikkona maahan. "Sosialistinen, vaiko porvarillinen pohja?" — oli se hänelle edelleenkin "isän ja äidin" suuri kysymys, elämän pohjaton liejukko, ja se asia oli hänelle enää pölyä. Sokea halu kirjoittaa teos oli kaikki kaikessa.
Talven oli Pohjola takonut miestä, iskenyt hartiaväellä. Se oli takonut Harhaman mielikuvitusta loistavilla revontulillansa, metsiensä synkkyydellä, ja karaissut hänet pakkasiensa puremilla, Korpela oli häntä takonut omalla esikuvallansa, Annikilla ja Timolla. Salassa teki hän henkistä työtä, valmisti teostansa samalla tarmolla, millä Timo väänsi kivikossa. Timo oli hänelle esikuvana, valoi tarmoa häneen. Ja samalla oli hän koonnut uusia piirteitä luotavana olevallensa Jumalalle: Maailmankurjuuden oli hän korottanut ainoaksi apua, palvelusta tarvitsevaksi Jumalaksi. Sillä hän oli Korpelan köyhissä nähnyt ainoastaan hyvää. Hän oli katsellut heitä omilla silmillänsä, nähnyt jalon, ollut huonolle sokea…
Ja Pohjolan suuresta luonnosta, sen revontulista, palavasta tähtitaivaasta, metsien synkkyydestä ja rauhasta, oli hänen mielikuvituksensa saanut uudet, pitemmät siivet. Tekeillä oleva jumaluuden henki suureni sitä mukaa. Hän haihatteli sen kanssa äärettömyyden rajoilla, eli sen seurassa ijankaikkisuuden viime hetkinä…
* * * * *
Kevät ripsehti jo lepissä. Se valkaisi öitä, kirkasti päiviä, sulatti kinosta. Se koristeli Harhamalan räystäät jääpuikoilla. Pöllö istui kaivonvintin päässä. Pihlajan oksat nuokkuivat varpusparvien painosta ja kuusen latvassa keinui harakka.
Mutta Harhamalassa kukki nyt Harhaman odottama, kaipaama tyyni rauha, kodin suuri rauha:
Sisällä kukkii se rauhallisena, kuin lumme laineella, tai kuin kukkiva kanerva aholla. Ajan säikeet juoksevat loimina niisiin ja suortuvina soluvat niihin päivät puuhiilensä, illat askareinensa. Päivä nousee ruskoisena tumman kuusikon takaa. Uni häipyy hämärän kanssa. Annikki tulee maitokannuinensa. Kahvi kiehuu liedellä. Annikki kertoo kylän kuulumiset. Lorut loppuvat. Kahvi on juotu. Annikki lähtee kotia ja lausuu: