— "Kyllä se tuo elämä on kova koulu."
Mutta oitis lisäsi hän:
— "Sen koulun kun mies käy, niin kyllä sitä mies tulee jos tullakseen… Eikä joudu mies tyhjästä hätään, kun on sen koulun todistus taskussa…"
Hän vaikeni, istui hirsitaakallansa, märäksi hiostunut tukka otsalle solahtaneena. Hän näytti muistelevan niitä monia oppitunteja, jotka hän oli istunut elämän koulussa. Hänessä oli jotain yli-inhimillistä, jaloa, suurta, voimakasta. Harhama värisi hänen edessänsä, tmi hänestä itseensä jotain huumaavaa, voimakasta, rohkeaa ja polvistui hänen eteensä hengessänsä. Hän oli hänestä saanut viinakulaukseksen sitä suuruutta, jota hän janosi, kuin kypsynyt kohtu hedelmöitymistänsä.
Kauvan istuivat molemmat miehet äänettöminä. Timo suureni työn-aatelina, Harhama hänen oppilaanansa. Viimein nousi Timo, väänsi hirsitaakan selkäänsä ja kylki auki astui hän taakkoinensa Korpelan hankien halki, kuin kruunupää jättiläinen, suuri työnruhtinas, kansansa ensimäinen, Harhaman ihaillessa hänen suuruuttansa ja voimaansa.
Ja yhä suurempana, kirkkaampana ja jalompana kohosi maailmankurjuus Harhaman eteen, yhä kiehtovammin kutsui se häntä avuksensa ja yhä hartaampana nöyrtyi hän sen edessä. Kun Timon piti maksaa papinvoit ainoasta ehtyneestä lehmästä ja Harhama ensin kuuli, raivostui hän ja hänen henkensä nousi taas täysin voimin sitä Jumalaa vastaan, joka nostaa hirsikuorman miehen hartioille ja kiskoo sen viimeisen voikilon upporikkaalle papillensa.
— "Peto!… Peto Hän on!… Pappien peto!… Niiden vesisieni, jolla imevät köyhien hien", — mutisi hän ja hänen vihansa kääntyi samalla pappia kohtaan. Sielunsa kaikella voimalla ryhtyi hän viimeistelemään sitä Jumalaa, joka ei Timolta kiskoisi enää veroa. Hänen teoksensa aatteeseen kantoivat kaikki asiat uutta virikettä. Hän valmistui joka hetki.
Ja kun Harhamalan pirtissä taas takkavalkea paloi ja mielet leimusivat kilpaa sen kanssa ja loivat uuden ajan kuvia, istui Timo äänetönnä. Kun miehet puhuivat niistä uusista rikkauksien lähteistä, mitkä yhteiskunnallisten parannusten toimeen pano avaisi Korpelankin väelle, lausui Timo harvakseen:
— "Kun sitä tuota maata oikein miesvoimalla raataa ja lannottaa, niin kyllä sitä ihminen leivässä pysyy…"
Harhama oli silloin sanaton. Työn jättiläinen seisoi hänen edessänsä hirsikuorma selässä, suurena, kuin kuningas. Ja entistä palavammin halusi hän nostaa sen kuorman pois, tasata sen painon toisten kesken. Maailman köyhät pukeutuivat hänen silmissänsä jumaluuden värivaippaan suurina, mutta apua tarvitsevina. Ja entistä hartaampana laskeusi hän niiden eteen polvillensa, nosti ne olemuksessansa jumaluuden istuimelle…