Korpelan miehet ryskivät, kuin peikot metsissä tukki-, purila- ja tervastöissä. Metsä rytisi miesten käsissä, pienet, jäiset kuuset paukkuivat poikki ja metsien kinoksien sisästä nousivat tervaskuormat tielle, kuin maan alta.
Talven valta ei lannista Korpelan väkeä. Se elää kinoksessakin, kuin kala vedessä.
Vanha torppari Timo väänsi uutistorppansa rakennuksen kanssa. Päivät hän kävi korvessa vieraassa työssä leipäänsä ansaitsemassa, ehtoopuolen auttoi Annikkia, ja toisten levätessä valmisteli torpan rakennuspuita. Kaatuvista kuusista vyöryivät lumikinokset jättiläisen ohkaiselle puvulle ja ruumiista nouseva lämpö sulasi sen. Likomärkänä, tai pakkasen jäätämällä palasi hän iltaisin kotia, ja kun työt siellä oli tehty, istuutui tyytyväisenä takalle vaimonsa viereen.
Mutta joka päivä oli hänellä uusi koettelemus:
Häneltä kuolivat nyt viimeiset elukat. Hevonen oli myyty, lehmä kuoli. Vaimo itki ja puheli:
— "Timo! Milla sitä nyt eletään?… Millä tuvan hirret vedetään?"
— "Olenhan minä ennenkin itse hirsikuormia vetänyt", — lausui Timo.
Muuta ei hän vastannut. Hän otti virsikirjansa ja luki siitä lukunsa. Aamulla nousi hän sitten ylös Annikin vielä maatessa, keitti hänelle kahvin ja läksi itse korpeen, laati hirsikuormansa, nosti sen hartioillensa ja veti jokirantaan. Hän teki taas täst'edes itse hevosen ja miehen työt, kuten oli tehnyt nuoruudessansa.
Niin suurena ja nurkumatta astui Timo taas Herran Jumalansa pihteihin, nosti hartioillensa Sen hirsikuorman. Hän oli työn aatelin suurin, maansa ensimäinen.
Kerran istahti hän väsyneenä, puhellen Harhaman kanssa. Mielessä oli jotakin, vaikka se ei näkynyt muille. Puheen lopussa lausui hän: