Niin jatkui harvasanainen keskustelu. Harhama ihastui. Hänestä näytti Korpelan karkea väki Jumalien joukolta, joka luottaa ainoastaan omaan itseensä, uskaltaa vaikka mitä, painii huviksensa kivimäen kanssa kuin karhu, joka huviksensa vierittelee kiviä. Kaikki suureni ja jumalistui hänen silmissänsä. Kaikessa näki hän ihmisessä piilevän jumaluuden piirteen, joka nyt alkoi herätä itsetietoisuuteen.
Kokouksen lopussa puhui taas Harhama: "Katsokaa!" — lausui hän. — "Katsokaa eteenne! Teitä on tässä maassa pidetty ihmisinä ainoastaan saatavien maksu- ja veronkantopäivinä, jolloin on ollut kysymys teidän jyväsäkistänne. Nyt taas, kun on kysymys vallasta, kumarrellaan teille. Älkää antako herrojen itseänne kahvikupilla pettää, älkääkä myökö pappiloiden nisupalasta esikoisuuttanne. Kulkekaa nyt omin päin! Pitäkää tarkasti silmällä johtajienne toimia, sillä muistakaa: Joka johtaa se myös hallitsee!"
Lopuksi kokous lähetti Korpelan edustajalle sanan: — "Seiso lujana! Koko Korpela seisoo takanasi, kuin vuori. Kansa valtaan! Nurkkaan herrasviulut ja suomalaisuuden susi ulvomaan! — se on Korpelan tunnuslause."
Harhama oli nyt kokonaan sitoutunut Korpelan väen heräämiseen. Uusi solmu oli solmiutunut taas hänen ja Korpelan väen väliseen siteeseen. Molemmat olivat jo yhtä. Korpelassa alkoi silloin voimakas henkinen elämä, jonka keskuksena oli Harhamala. Siellä puhuttiin tulevaisuudesta ja nykyisyyden kumoamisesta. Kansa oli hereillä, Harhaman iloksi. Mutta kun häneltä joku kerran kysyi: "Kumpi niistä uusista on sitten oikea, sosialismi vaiko tämä entinen?", — ei hän voinut vastata. Kumpikin oli hänelle epäilyn pehmeä muta ja hän ei voinut muuta vastata kuin:
— "Kun on valta käsissänne, polkekaa silloin sille kivelle, jonka luulette kannattavan!"
Itse hän polki vuoroin yhdelle, vuoroin toiselle, upposi aina ja nousi yhdeltä epäilyltä toiselle. Niin monet peruskivet oli kieritelty hänen astuttavakseen ja hän hapuili niiden seassa. Jokainen petti ja hän rämpi taas tutussa mutasuossansa: epäilyssä. Yhteiskunnalliset epäilyt olivat hänelle myös jo tulleet tois-arvoisiksi joutaviksi. Kaikki kieppui nyt teoksen ympärillä.
Muutamana päivänä matkusti hän Terijoelle ottamaan vastaan Zaikon testamenttaaman perinnön, turvataksensa lapsen, joka oli tulossa. Samalla siirsi hän sanotun perinnön rouva Esempiolle, ehdolla, että se saisi kasvaa, kunnes hänen kuolemansa johdosta, tai muuten, puutos pakottaisi sitä käyttämään. Venäjälle palaamisen ajatus oli nyt rauennut. Uudet velvollisuudet sitoivat häntä nyt Korpelaan. Uusi elämä avasi siellä syliänsä. Kauvan kaivattu rauha helotti kotona, kuin kukka akkunalla. Elämäntyö odotti alkuansa. Sen jokainen langanpää oli jo käsissä… Jotakin vaan puuttui, kunnes taas nousi se ainainen pahatauti ja hävitti kaikki.
* * * * *
Täysi talvi oli jo tullut. Korpelan kujaset olivat lunta kukkuroillaan. Harhamalan onnenkuusi seisoi lumi-ukkona, kinos joka oksalla. Koivu hohti jäähelyissä, hanki kylmänkahleissa. Lepikkö oli kuuralla koristettu. Pakkanen oli purevimmillaan, revontulet kirkkaimmillaan. Taivaan koko pohjoinen kupera paloi joskus tulena.
Voimakas ja puhdas on Pohjolan talvi.