Jäykät miehet näyttivät karaistuilta karhuilta, joille voimankoetus oli huvia. Turtolan Juho jatkoi:
— "Kyllä siinä on vielä kiskomista… Ruotsalaisten herrojen hampaat ovat tämän maan kamarassa lujemmassa, kuin tervaskannot… Ei niitä pakanoita saa siitä vähällä karistelemisella pois karisemaan… Mutta kun otetaan kerran kovalle, niin täytyy niiden lähteä…"
Vanha sortovalta oli loihdittu savun sekaan. Joukossa oli vanha Peltovaara, joka oli nuorena itkien kääntynyt vieraskielisen koulun portilta, koska ei ymmärtänyt sen kieltä, ja jäänyt pois opintieltä, koska ei ollut suomalaista koulua. Siellä oli paljon muita, jotka olivat saaneet tuntea vieraskielisten herrojen sortoa ja halveksimista ja nousseet hengessänsä sitä vastaan, kuin karua luontoa ja Pohjolan luonnonvoimien raakuutta vastaan. Vanha, ylevän-näköinen Peltovaara lausui:
— "Siksipä ne ovatkin jo tämän maan kalunneet niin koleaksi, että ei täällä ole enää kohta jälellä muuta, kuin kalliot ja herrojen hampaat…"
Miehet, jotka olivat niin monesti nähneet vieraskielisten herrojen hampaita, tunsivat niiden jo luitansa kalvavan. Hautavaaran Kustaa katkaisi pitkän vaitiolon:
— "Kun niiden pirujen hampaat olisivat edes ihmisellisiä, mutta kun ovat pahempia, kuin karhun hampaat… Karhukin toki ymmärtää pitää miestä miehenä ja syötäväänsä lihaa lihana, mutta nämä meidän herrat ensin syleksivät talonpojan ja sitten alkavat sitä järsiä…"
Savun seasta välähtelivät vihaiset silmäykset. Harhama nautti siitä. Joukkotunne nousi virraksi ja hän keinui sen pinnalla. Turtolan Juho katkaisi taas hiljaisuuden lausuen:
— "Niin… Suomen ruotsalaiset herrat ensin likaavat ruokakuppinsa ja sitten syövät siitä likojansa… Ilkiöt!…"
Joukko-ihmisen tunteet nousivat, mutta ei ainoakaan kasvonvärähdys osottanut sitä. Kaikki oli tyyntä, rauhallista, miltei äänetöntä. Joukko näytti ikivuorelta, joka tuntee voimansa ja arvonsa ja vähän huolii pinnallensa tipahtelevista sylkipisaroista. Se oli joukko oikeaa työn aatelia, Suomen parasta, sen valioväkeä, muinais-ajan viimeistä perintöä. Ritovaaran Mikko jatkoi:
— "No, kyllä ne lakkaavat… Tartutaan vaan asioihin miesvoimalla, niin kyllä ne muuttuvat… Olemmehan me painineet kivimäenkin kanssa ja eivätkä siinä painissa ole vielä meidän housut tutisseet…"