Samalla lähetän joukon muita tavaroita, joita luulen Teidän tarvitsevan. Toivon, että kotimaanne metsien rauha tyynnyttää mielenne ja antaa Teille voimia suorittaa työnne ja mielen jaloutta tarjoamaan maailmalle hyvää ja kaunista. Me, ystävänne, rukoilemme puolestanne.
Anna Vronskaja."
Harhama luki kirjeen ja hermostui. Hän alkoi ajatella sitä, että munkki Pietari siunasi työn, jolla hän nousi Jumalaa vastaan… Ja lisäksi oli hänelle sen alkamista varten lähetetty hurskaiden munkkien siunaama kynä…
Kun hänen piti alkaa työnsä, hajosikin hän ajattelemaan elämän ikisotkeutumaa…
Kului päivä, toinen. Elämä ampui nuoliansa. Ajanhammas nakerteli ihmisiä ja niiden toimia, pureksi tehtyjä päätöksiä poikki. Ja aika punoi uusia suunnitelmia ihmishyörinän taustalle.
* * * * *
Oli sunnuntai-päivä. Mustian aseman kolmannen luokan ravintolassa istui Harhama puhellen Aleksander Zaikon kanssa. Viime mainittu oli työmiehen puvussa.
— "Tämmöisessä puvussa on turvallisempi", — lausui hän Harhamalle.
Ja hän kertoi mitä tiesi. Ainoastaan Nikolaita hän oli kerran tavannut, mutta sitten ei ollut hänestäkään mitään kuullut. Hautausmaalle kokoontunut väki oli jokaiseen istuttanut sen luulon, että joku oli kavaltanut.
Jokainen epäili toistansa ja siksi hajosi järjestö niin olemattomiin.