— "Nikitinin esimerkki on siihen arkuuteen vaikuttanut", — huomautti Zaiko.
Harhama katsahti sormenpäitänsä… Hän tunsi suoniansa pitkin juoksevan kylmän, ilkeän, vieraan veren. Zaiko jatkoi surullisena:
— "Ikävää on, että äitini sai vihiä… löysi papereitani… Hän oli monarkisti eikä jaksanut kestää… Sydänhalvaus oli minun kädestäni lähtenyt…"
Ja molemmat istuivat synkkinä. Näkymätön harmaa haituva hailahteli silmien edessä. Se oli Zaikon äidin suortuva… Verenääni soi siinä, kuin viulunkielessä…
— "Ja miksi nyt pakenet? Jää minun luokseni", — pyysi Harhama.
— "En tiedä… Maa polttaa kengänpohjien läpi kaikkialla… Koetan nyt ulkomailla jäähdytellä", — vastasi Zaiko, surun ilme sinisissä silmissä.
Molemmat miettivät taas jotain himmeää. Kuului kaksi huokausta. Äänettöminä tarttuivat molemmat olutlaseihinsa. Silloin Zaiko kysyi nopeasti:
— "Muistatko Hiiden myllyssä… kun samppanjalähde lorisi ja alastomat tytöt tanssivat?"
Ja muistojen kulkuset alkoivat soida surullisesti… Molemmat miehet olivat entisen itsensä varjoja… Heidän eteensä ilmestyi mennyt elämä kaikkine muistoinensa. Se näytteli niin monia korujansa: Hiiden myllyn alastomina tanssivia tyttöjä, lorisevia samppanjalähteitä, kieriviä kultarahoja, joita tytöt ostivat syleilyillä… suuteloilla… salaperäisellä… Se näytteli suuria suunnitelmia, kultamaljoja, joihin oli koottu sumua Kullan temppelissä… Se näytteli huolettomia päiviä, taidetta, soittoa, laulua, kukkia…
Ja sitten riisuutui se kaikista koruistansa, pukeutui nyt vanhan noidan risaiseen asuun ja hymyili ilkeästi ja ojensi saamiensa helyjen muistoksi kuihtumattoman kukan. Se ojensi kukkien kukan, ainoan todellisen, ainoan lakastumattoman, sen kukan, jonka loisteessa kaikki kukkamaat himmenevät ja jota eivät talven pakkasetkaan palella. Se ojensi kukan, jonka terälehtinä loistivat lakastumattomat sanat: "Vanitas vanitatum et omnia vanitas"… "Kaikki on turhuutta."