Jokaisessa sokkelossa pyörivät sirot kultamyllyt, missä kaksi, missä kolme, missä taas useampikin. Myllyjen myllynkivet ovat hohtavaa hopeaa. Kutakin kiviparia hoitaa oma enkelinsä salaperäisenä myllärinä, päässä pieni kultakruunu, vyöllä vyönä hopeanhohde, pikkuinen avain vyössä kiini… Toisaalla näkyy tahkoja… ahjoja… alasimia, joilla enkelit seppinä takovat… Ahjoissa palaa kaunis tuli… vasarat välkkyvät siroina… Kaikki välkkyy… kaikki hohtaa… kaikki pyörii… jyskää… häärää… Kaikki on kaunista satua… tarua… uskomatonta… salaperäistä ja siroa.
Kultaluolan keskimpänä on kaunis ahneus-alttari korkean katoksen alla… Sen portaiden edessä makaa suuri hopeakäärme alttaria vartioiden… Alttarilla, sirolla korottimella, palaa punasinervä liekki, kauniissa uhriastiassa. Se liekki kukkii siinä sinervänä, kuin kukka astiassa, lepattaa, kuin perhosen korea siipi… Se on ahneuden tuli, kullanhimon kaunis kukka.
Ahneus-alttarilla, sinervän liekin vieressä, seisoo sorea Eereme-enkeli… Hän on nuori ja ihana… Tukka on kullanvärinen, peittäen hartiat hulmeellansa… Silmissä hehkuu kullanhimo… povessa hopeanhalu… hipiässä jalokivien hieno jano… poskessa helmien ikävä…
Hän on ahneuden äiti… kullanhimon kaunis emo… Hänessä syttyy kullanhimo, kuin lempi tytössä… Ahneus vuotaa hänestä… Se vuotaa maitona nisistä… se uhkuu koko hänen olemuksestansa…
Eeremen päässä on kaunis kypäri, jossa hohtavat ihanimmat jalokivet… Kypärin harjana käyristyy kaunis käärme, jonka häntä riippuu niskan alle asti… Se on kypärin koristuksena, pidellen suussaan siroa, hohtavaa helmeä… Eereme enkelin vyöllä riippuu kaksi kultaista avainta koreassa kannattimessa, joka on somana värivyönä vyötäisille solmittuna… Ne avaimet ovat kulta-aarteiden avaimia… Niillä avaa Eereme kultaonnen ahneimmille… Niillä avaa hän rikkauden aarreaitat kaikille niille, jotka ovat hänestä ahneuden imeneet…
Joka aamu lypsää Eereme ahneutta rinnoistansa, valaa sitä uhriastiaan ja siitä maidosta syntyy ahneuden sinervä liekki… Siksi ei se liekki ikinä sammu, se ei koskaan heikkene, ei koskaan sen punasinervä tuli himmene… Siksi hehkuu ahneusalttarin punasinervä tulikin ijankaikkisesti…
Ahneuden punasinervästä tulesta nousee tuskin näkyvä savu… Se on ahneuden henkeä, joka on Eeremestä lähtenyttä, sen maidosta savuksi muuttunutta. Se tunkeutuu maan suoniin, kuin savu sieramiin… Siellä tapaa se kullan ja hopean ja syöpyy niihin, kuin tauti ruumiiseen… turmeltuma kuolleen lihaan… syöpä ihoon… Kullasta ja hopeasta tarttuu se taas ihmisiin, kuin rutto koleran saastuttamasta… tauti rokkovisvasta… kuolemanhaju mätänevästä raadosta, vallottaen koko sielun… Eeremen henki tarttuu kultamurusta katsojaansa, kuin nälkä syömättömään kissaan, kun se näkee hiirenpojan… He alkavat vaania kierivää kultamurua… pyytävät sitä, kuin otusta… palavat sille uhritulena… unohtavat kaiken korkeamman… juoksevat vaan kierivän kullan perästä…
Kultaluolan myllärit jauhavat kultaan kiiltoa… Hopeaan ne jauhavat hohdetta… jalokiviin kirkkautta… helmiin välkettä, joihin tarttuu Eeremen ahneuden henki… Samaa takovat somat sepät ja tahkoojat sitä tahkoavat… Kultaluolan myllyntomut, kultapölyt kokoaa pieni Servame-enkeli ja kantaa ne kauniilla asettimella joka aamu Eeremelle syötäviksi… Siksi ei Eeremen rinnasta lopu koskaan ahneuden henki, ei ehdy kullanhimo vuotamasta…
Ja kun kultamuru on kieriksinyt… ollut ihmisten käsissä… kulkenut kädestä käteen, kuluu se matkalla vähä-vähältä… Se loppuu lopulta… Se häviää tomuna takaisin maahan… Maan suonet kulettavat sen kultavirtana Kultaluolaan uudestansa… Se joutuu siellä myllynkivien väliin… ahjoihin… tahkojen tahottavaksi… tomuna Eeremen syötäväksi… Eeremen maitona ahneuden punasinervään uhrituleen ja sitä tietä takaisin rutoksi kullan kiiltoon… tarttuma-aineeksi hopeaan… kirkkauden siemeneksi helmiin ja siitä ihmishenkeen ahneudeksi…
Kivet jauhoivat kultaluolassa, ahjoissa paloi tuli, vasarat välkkyivät, enkelit hääräsivät runopuvuissaan… Ahneudentuli paloi punasinervänä kukkana astiassansa.