Kaupat oli jo tehty, hinnasta sovittu… Judas Iskariot poistui synkkänä… Ylimäiset papit katselivat hopean jäännöksiä, mieli murheellisena… Päät painuivat alas… Huokaus nousi rinnoista… Silmissä hehkui punasinervä ahneudentuli…
— "Niin ostaa meidän herramme Jehovan pään, Sen Itsensä luomalla kullalla… Hän on antanut Jehovan kirkastaa hänelle miekan…"
Kullanvälke värähti. Harhama oli juuri lähtenyt kirkon sakaristosta ja Perkele ilmautui Kultaluolaan kullanvälkkeen värähdyksenä. Hän seisoi korottimella, hartioilla hopeanhohteinen vaippa ja puhui korskeana, suurena, voimallisena:
— "Jehova kutsui Harhamaa, mutta Harhama ei ryömi viikunalehtien alle… Jehovan kutsu oli hänelle, kuin ärsyttävä keihäänpisto karhun pesään. Hän ei lähde edes Kainin tavoin pois Jehovan edestä. Hän nousee Sitä vastaan… Hän on suurempi, kuin Kain."
— "Hän on sitä sinun armostasi", — tarttui Piru.
Perkele teki ylpeän liikkeen ja jatkoi:
— "Sen rihman kuituna, joka vetää Harhamaa teostansa kirjoittamaan, on jo viha… Ja se on luja kuitu minun rihmoissani… Hän vihaa Jehovan pappejakin…"
— "Sinusta hohtaa häneen voima ja viisaus, kuin hohde tahotusta hopeasta", — todistivat enkelit. Perkele käveli ylpeänä, hopeanhohteisen vaipan hartioilla hulmahdellessa ja jatkoi:
— "Yksi kuitu puuttuu vielä Harhaman paularihmasta: Kullanhimo ja ahneus. Hän ei ymmärrä vielä, että hänen teoksensa tuottaa kultaa…"
— "Mutta se ymmärtäminen on tarttuva häneen kullanvälkeestä…
Kernaammin voi ihminen ruton kiertää, kuin säästyä kullanhimon
tarttumasta, sillä se on sinun henkeäsi: Se on oikeaa", — vakuutti
Piru.