"Ja enkö tee väärin elämänrehellisyyden edessä, jos en kaikin voimini nousisi semmoista Jumalaa vastaan?… Semmoista hirviötä, joka olemattomana pelottimena ollen pukee koleran elämän purppurapukuun?"
Nyt oli Harhama valmis alkamaan. Hän yritti väkivallalla ratkaista olemuksensa peruskysymyksen, ja nousta siten epäilyn pehmeästä mudasta. Se oli kapinallisen ihmishengen yritys nousta julkisesti Jumalaa vastaan… Se oli epätoivoisen ja katkeroittuneen sielun viimeinen uhkarohkea ponnistus… Se oli hämärässä ja sotkuksissa kiemurtelevan yritys päästä selvyyteen.
— "Miksi en minä voisi nousta Sinua vastaan, vaikka Sinä olisitkin olemassa… Sinua, joka piinaat ihmistä ja syöt minunkin sieluani kuin lude… Sinä piru", — puheli Harhama valmistautuessaan työhön…
Vihdoinkin valmistautui hän tarttumaan teoksensa niiden päähän…
* * * * *
Oli lauvantaipäivä. Maakylän syyspäivän hiljaisuus kuikutti joka kuusen latvassa. Saunasavut nousivat pystysuorina. Ne punoutuivat ja huippenivat, kuin riutuva palmikko, harmaantuivat ja haihtuivat. Varis torkkui aidanseipäässä. Laiha hevonen kuopi kylkeänsä syys-äpärikössä ja taivaalla ajelehti harmaa pilvenrepale.
Kesän silmäluomi alkoi sulkeutua. Harmaa syksy irvisteli joka ruohon juuresta, riippui joka oksalla. Harakka heilui koivun oksalla Valkamalan akkunan alla…
Harhama tapaili jo sitä niidenpäätä…
Hän oli jo pannut paperin pöydälle ja mietti uuden kirjansa alkusanoja…
Mutta silloin avautui ovi ja vanha talonpoika, Kola, tuli noutamaan häntä nuotanvetoon läheiselle lahdelle.