— "Siitä oli puhe", — lisäsi Kola.
— "Alotan illempänä… palattuani", — ajatteli Harhama.
Työ jäi. Harhama kiinnitti jo musteeseen kastetun kultaisen kynän kellonperiinsä ja lähti… Koivunoksa heilahti. Harakka pyrähti siltä kiukkuisena ja hävisi vanhan tammen onttoon. Siellä värähti se Perkeleeksi ja ilkamoi:
— "Jehova kalastaa… Kola Pietarina… Mutta samoilla vesillä ne ovat minunkin verkkoni…"
* * * * *
Iltasella palasi Harhama täyttä kalavasua kantaen. Matkalla piti hänen kulkea Valkean talon ohi, jossa asui se outo, mustatukkainen nainen. Juuri kun hän oli ohi pääsemäisillänsä, avautui Valkean talon akkuna ja outo nainen huusi siitä:
— "Herra Harhama! Ehkä minä saan nyt pyytää Teitä luokseni teetä juomaan."
— "Kyllä, kyllä!… Kiitos!" — vastasi Harhama tyytymättömänä oudosta pyynnöstä. Sen sanottuaan hän jätti kalavasunsa talonpojalle, joka lausui pistelevällä äänenpainolla:
— "Herra Harhama näkyy saavan tuttavia…!"
Syyspäivän aurinko oli juuri uponnut järven takaiseen metsään. Kuun valo alkoi välkehtiä lahden pikku laineilla, kun Harhama astui oudon naisen huoneeseen, kaikenlaisilla taloustavaroilla täytetyn eteisen läpi. Huoneessa puikutti köyhyys räikeänä, kuin puikonpäässä. Akkunoissa ei ollut uutimia. Yhden akkunan alaosa oli peitetty ruskealla huivilla, toisen uutimenrisalla. Kuluneet seinäpaperit ja rikkinäiset akkunaruudut terottivat kuvan kärkeensä. Ainoina huonekaluina oli vanha, maalaamaton pöytä, kaksi ränstynyttä tuolia ja auki vedetty puusänky. Mutta kaikki oli harvinaisen puhdasta.