Outo nainen itse oli puettu valkoraitaiseen villapukuun, joka kankaasta, puvun kuosista ja koosta päättäen oli hänen ammoisten tyttö aikojensa aikuinen. Lihomisen johdosta liian ahtaaksi käyneen puseron hihat ja selkämä näyttivät olevan halkeamaisillansa ja pakahtumaisillansa ruumiin pingotuksesta.
Harhamaan teki koko ensi silmäys säälittävän vaikutuksen.
— "Tervetuloa!" — lausui outo nainen ystävällisesti, syvään kumartaen, ja tarjoten tuolia lisäsi hän:
— "Tahtokaa istua!"
— "Kiitosi… Mutta ehkä sallitte minun ensin kysyä, millä nimellä minä saan Teitä puhutella", — puhui Harhama.
— "Kuinka?… Ettekö vielä tiedä minun nimeäni? Sepä omituista… Nimeni on Esempio", — huudahti nainen, selitellen samalla, mille tavulle on korko pantava. Koko ajan puhui hän kohteliaalla äänenpainolla, joka kiusasi Harhamaa, josta oli karissut pois kaikki ulkonainen koreilu.
He istuutuivat pöytään. Rouva Esempio sytytti puupalasen reikään kiinnitetyn kynttilän. Akkunan edessä leikitteli hänen tyttärensä, sommitellen rakennuksia leikkitiileistä. Ulkopuolella näkyi akkunan puitelaudassa riippuvan yölepakon pää. Teetä kaataessansa puheli rouva Esempio:
— "Siinä on minun ainoa tyttöni Armiira. Minä kasvatan siitä kulturi-ihmisiä, ilman uskontoa, isänmaata ja yhteiskuntaa… Kuinka väkevää saa olla tee?… Tämä pitäisi olla hyvää teetä… kolme ruplaa maksaa naula."
Harhamaa hämmästytti äskeinen rohkea ajatus. Hän itse kielsi Jumalan, mutta hän tunnusti toki yhteiskunnan, s.o. inhimillisen siveellisyyden vaatimukset noudatettaviksi, asettaen ne teoksensa luonnoksessa jumalallisen siveellisyyden sijalle. Ja kun hän itse niistä milloin erehtyi, lohdutti hän itseänsä sillä, että erehtyväthän ne Jumalankinlapset. Hän tunnusti myös ulkonaisesti isänmaan vaatimukset ja tunsi nykyään, että isänmaa metsinensä, oravinensa, lähteinensä ja henkisine aarteinensa oli hänelle joku koivunsiimes. Se oli aina joskus ennenkin soinut hänelle, kuin joulukulkunen. Se oli ajoittain ennenkin tuikuttanut hänelle valoviiruna elämän pilkkopimeässä. Nyt hän oli hieman sen säikeihin sotkeutunut. Oudostuneena rouva Esempion ajatuksen rohkeudesta, jonka vertaista hän ei vielä ollut tavannut, kysyi hän:
— "Vai niin!… Mutta minkä varassa sitten ihminen voi kulkea, jos hänellä ei ole mitään, mihin nojata?"